POHJANMAA CONTRA POHJOIS-KARJALA

”Vanhempainillan jälkeen”

Mitä ero on Pohjanmaalla ja Pohjois-Karjalalla?

Melkein kuin kysyisi, mitä eroa on omenalla?

Vastaus kuvaannollisesti lyhykäisyydessään tämmöinen on: Pohjanmaalla tavataan käydä kusella naapuripitäjässä, Pohjois-Karjalassa taasen kustaan omaan nurkkaan tai ainakin oman kunnantalon nurkkaan.

Täkäläinen tapa on semmoinen, että omaa pitäjää, kuntaa, asuinseutua on koetettava mahdollisimman paljon moittia, haukkua, irviä. Vieraiden kuullen tietysti aina parempi. Näillä mailla arvostetaan sellaista miestä, joka osaa pannu luun kurkkuun oman kunnan virkamiehille, opettajalle, kunnanjohtajalle, kunnaninssille. Suurta ihailua nauttii se, joka uskaltaa toisten kuullen rökittää, moittia, sanan säilällä sipaista herranketkuja tai junantuomia. Semmoinen valitaan heti ensi kerralla kirkkovaltuustoon, koululautakuntaan, valtuustoon. Ja kun aikansa jaksaa räkyttää, niin ihan eduskuntaan saakka aukeaa ura.

Lehden palstoilla täällä – nimimerkillä tietysti – haukutaan tasavertaisesti naapurit, kunnan palkolliset, katujen hoitajat, latujen auraajat, koirankusettajat. Kaikki samaa sontaporukkaa. Nappi otsaan ja kuusen juurelle kuoppaan!

Koulun vanhempainillassa käydään haukkumassa oman lapsen koulu. Sivulauseessa annetaan ymmärtää, että opettajajoukko on kotoisin jostain tosi syvältä. Taitamattomia ovat ja leipäpappeja erityiseen.

Omaa lukiota mustamaalataan kilvan. Kuka komeimmin osaisi sitä panetella. Oman kunnan ihmiset, täällä syntyneet – ihan yliopistossa viisastuneet, sivistyksenkin palkkaa nauttivat saattavat sanansa sanoa. Niin on surkea taso omassa opinahjossa, että lastani en sinne laittaisi. Niinpä kusta lorotetaan oman pitäjän nurkkiin – etten sanoisi omaan saappaaseen. Ja kusta riittää – ihan päästä asti lorottaa.

Semmoiselta näyttää meistä paljasjalkaisista tämä Pohjois-Karjalan elämä. Surkeata on. Surkeampaa kuin missään muualla. Pois täältä olisi päästävä ja pian. Kuka tänne jäisi? Täällä on perävalot parhaat valot. Niitä katselee katajainen kansa mielellään.

Mutta entäpä Pohjanmaalla?

Pari vuotta sitten TV:ssä näytettiin kuvaa pienestä Pohjanmaan kunnasta. Kunnanisät ja –äidit kävivät ties monettako kertaa karvalakkilähetystöllä Helsingissä. Havittelivat, suorastaan vaativat kuntaan omaa lukiota. Naapurikuntakeskukseenkin kun on matkaa parikymmentä kilometriä. Ja kunnassa asukkaita rapiat neljä tuhatta. Oma lukio pitää lapsille olla ja kaikille kunnan kakaroille, tuumasivat kunnanisät ja –äidit. He ajattelivat, että suurta on, jos omille lapsille ja nuorille taataan maharottoman hyvät mahdollisuudet oman kunnan kouluun ja lukioon. Autetaan mukuloita eteenpäin. Ja toivotaan, että vielä viisastuttuaan tulevat takaisinkin. Tehtaan panevat pystyyn pellon laitaan, tai rautakaupan ainakin rakentavat.

Pohjanmaan pitäjissä suuren arvon saa se, joka jaksaa lähteä oman kunnan vastuuta kantamaan, valtuustoon, kunnanhallitukseen, johtokuntiin. Ja parasta miestä ja naista tyrkitään yhä eteenpäin. Luottamusmies on se, johon luotetaan. Semmoinen tekee työnsä toisten eteen. Sitä sopii arvostaa. Hattua sille nostetaan ja ilmoista kysellään, kun kylän raitilla semmoinen luottamusmies tavataan.

Pohjanmaalla saunan taakse viedään semmoinen, joka kusee omiin nurkkiin tai irvistelee oman pitäjän vastuunkantajille. Saunan taakse viedään ja lehmänpaskassa ja saunantuhkassa pyöritellään. Ja jos ei opi, uhataan huomenissa lähettää Savon junassa Pohjois-Karjalaan. Tokenee siinä pahinkin puukkojunkkari moisen uhkan edessä ja mieheksi taas alkaa. Jättää akkamaiset kujeet ja sepaluksen omassa pitäjässä kiinni pitää. Kohta naapuripitäjässä kuselle käy.

Tämmöistä tänään..

.. ja saunan taakse lähären lunta kolaamahan…