jauru.....

      Porojen kanssa Itäkairaan 18. - 26.7.2014


    Porojen vaelluksen kuvat ja vaellusriparin 2014 kuvat täällä!


    Matkalla pohjoiseen pe 18.7.
    Kahdeskymmenes vaellusripari Lappiin. Aamulla puoli kuuden aikaan lähtö on enää itkua vaille. Eilisiltana olen hakenut bussin varikolta. Jo parhaat päivänsä nähnyt 56-paikkainen maankiertäjä sähkökepillä. Illalla pakattiin ruumaan eväät, trangiat, teltat ja muut yhteiset kamppeet. Nyt aamulla alakertaan heitetään enää vaeltajien rinkat ja matkakassit. Sitten porukka sisälle bussiin. Kone hörisemään ja taivuttelen linjurin Keskuskadulle. Vanhuksille vilkutetaan vielä hyvästiksi. Äitien silmäkulmassa kimmeltää. Lapsi on lähdössä tuntemattomille teille. Kotoa lähtö lähenee. Enää muutama hassu vuosi ja vanhukset pakoilevat enää vain toisiaan tyhjässä talossa. Niin lyhyt on se lapsuus ja nuoruus. Miten vähän aikaa lapset ovatkaan kotona hoivissamme.
    Tämmöisillä valoisilla ajatuksilla sompailen kohti pohjoista. Bussi on täpösen täysi. Meitä on kaikkiaan 54 vaeltajaa. Muhiksella on Sannin ja Lauran kanssa reilut 20 riparilaista ja joukko isosia johdettavanaan. Minun vastuullani Sasun ja Tildan avustamana 16 poroa. Melkoisen sekalainen seurakunta siis. En silloin parikymmentä vuotta sitten näitä aloittaessani arvannut, että vieläkin matkaamme pohjoiseen. Perinne ei ole katkennut. Vuosi toisensa jälkeen uudet riparilaiset ja porovaeltajat lähtevät matkaan. Porojen ja avustajien joukossa on monia, jotka ovat olleet matkassa kerta toisensa jälkeen. Silti tuntuu kuin ne ensimmäiset vaellukset olisivat olleet eilen. Tuttuja kasvoja muistuu mieleen. Vanhojen vaellusten taukopaikkoja, tilanteita, juttuja pyörii verkkokalvolla. Miten tämä ajan ratas juoksee niin nopeaan? Eikö tätä voisi hetkeksi pysäyttää tai edes hidastaa..

    Matkalla pidetään perinteiset tauot Kontiomäessä ja Kuusamossa. Juodaan kahvit ja sijoitetaan päivärahat peliautomaattiin. Kuusamossa einehditään ties jo kuinka monetta kertaa Baari Martaissa. Sitten ostoksille. Olevinaan tarpeellista evästä tulee kassikaupalla. Tarvitseekohan tällaista määrää pöperöä raahata mukanaan. Porot näyttävät varustautuvan enemmänkin ruokaretkelle kuin Lapin vaellukselle. On kakkutarpeita, kermavaahtoa, pizzan aineksia, naudanfilettä ja sianselkää. Onko tässä enää laitaa?
    Rukan jälkeen käännymme kohti Sallaa ja Savukoskea. Lapsille tarinoidaan vanhasta Sallasta, saksalaisten Lapin sodasta, Vienanmerestä ja Lapin polttajista. Pari etupenkin poikaa, Veikko ja ? Tuntuvat oleva jyvällä historiankulusta. Melkoisia veikkoja..
    Savukoskella ajetaan Samperin Savotan pihaan. Jaakon kanssa aikamme huhuilemme, että löytyy täti, jolta kinuamme varaustuvan avaimen. Juomme avustajien Tiltukan, Lauran ja Sannin kanssa kahvit. Täti moralisoi paheksuvasti Jaakon ja minun reissuun lähtöä noin nuorten naisten kanssa. "Ymmärrätteköhän tytöt, että oothe menosa vanhojen ukkhojen kanssa kairhaan.." Tytöt sanovat kyllä tietävänsä asian huonon laidan. Myöntävät kyllä auliisti etteivät ymmärrä, että miten ovat niin alas ajautuneet. Tämän kannustavan puheenvuoron päälle juodaan kahvit ja syödään pullat. Tytöt tosin eivät pullaa syö. Onhan vielä elämä edessä olevan ajateltava linjoja.
    Nyt bussin keula kohti Lokkaa. Lokan jälkeen loppuu päällystetty tie. JFK:n kuulu lause ennen Texasiin lähtöä tulee mielen päälle. "Matkamme käy tänään hourupäiden maahan." Metsäautotie kapenee ja huononee kilometri toisensa jälkeen. Silti se on paremmassa kunnossa kuin koti-Suomen maantiet siellä itärajan pinnassa. Hyökkään Scanialla kohti itää kuin jatkosodan aamussa kesällä 1941. Bussi nielee tietä nöyrästi. Pihtijoen sillan kupeessa avataan poroaita. Viimeiset kilometrit ennen Marivaaraa ovat yhtä syheröä. Ennen tämän tien korjausta ajoin tänne Sorvusselän tielle kerran Volvolla. Svenssonin ihme oli ristiriipunnassa ja kivellä sadan metrin välein. Vanhaa Marivaaran tietä on ollut huomattavasti joutuisampi ajaa. Bussilla ei vaan ole asiaa vanhan tien silloille. Hyvä, että poroa ja pulkkaa kantavat.


    Perillä Marivaarassa
    Marivaaran rinteessä panen bussin parkkiin. Ruuma avataan. Tytöt toiselle ja pojat toiselle puolen. Strippaaminen, vaatteiden välppääminen ja eväiden pakkaaminen alkaa. Paarma-armeija hyökkää kimppumme. Bussin sisuskin on mustanaan ötökkää. Lentäviä siivekkäitä varmasti kymmentä eri lajia. Bussin ruuma tyhjenee nopeasti. Rinkat täyttyvät. Viimeisiä kaasupulloja ja näkkileipäpaketteja jaetaan jo. Inka miettii ankarasti, mitä pukisi päällensä, vaiko ei mitään. Tämän vaeltajatytön mieli on aina yhtä toiveikas, iloinen, hymyä täynnä. Vanhan vaeltajan mielessä tulvahtaa haikeus ja samalla kiitollinen mieli, että saa osansa tästä. Kohta tieuralle syntyy vaeltajien jono. Joku paikallinen ajaa Marivaarasta bussimme ohi. Ihmettelee, että mihin sotaan tässä ollaan lähdössä. Puoli pataljoonaa nuorisoa seisoo jonossa tienvarressa. Rinkat tiineenä evästä ja kampetta kuin pataljoonalla pitempääkin reissua varten. Vain Ukko-Pekka puuttuu selästä. Pian häviää jonon perä Marivaaran rinteeseen.

    Peruuttelen Scanian risteykseen ja käännän nokan kohti Lokkaa. Vielä olisi jaksettava ajaa Kiilopäälle saakka. Matka joutuu kuitenkin hyvää vauhtia. Sodankylässä ajan tankille. Poika tulee ottamaan minusta kopin. Ajamme vielä Akun ja kavereiden Garrison Customsin korjaamolle. On jo melkein puoliyö. Silti on toki valoisaa. Hallilla on täysi tohina päällä. Rälläkkä soi ja hitsipillin kaari suhisee. Taro ja Dodge Ram saavat lahonneen pellin tilalle palkkia ja ratakiskon pätkää. On tämä kummaa touhua. Pohjoisen miehet eivät taida kesällä nukkuakaan. Ehkä sitten talvella on aikaa ottaa univelkaa takaisin.
    Hyryttelen Kiilopäälle. Tie on hiljainen. Muutama harva turisti köröttelee matkailuautollaan. Etsii tien vierestä yöpaikkaa. Kiilopäällä parkkeeraan bussin hotellin parkkiin. Koetan kaivaa kaikki tarpeelliset tavarani matkaan. Sitten munalukko oveen ja Passatilla takaisin kohti Sodankylää. Käymme vielä aamuyön tunnilla paikallisella grillillä. Autonkorjaajatkin ovat jo tänne ehtineet. Väsynein mies kylläkin nukkuu peräkontissa. Sodankylän nuoriso on muutenkin liikkeellä. Kesäyö on käytettävä hyväksi joka hetkeä myöten. Nuoruus juoksee niin pian ohi. Jo ensi kesänä elämä saattaakin pyöriä vain hellan ja vaippasäkin välillä. Majoitun Akun sohvalle. Ehdin pari-kolme tuntia vielä urvahtaa, ennen kuin on lähdettävä taas kohti Marivaaraa.


    19.7. Lauantai, Marivaarasta Tahvolle
    Aamulla ajetaan Passatilla Pajuojan varteen kuin Itärallissa ikään. Viimeiset kilometrit auto keikkuu kivien ja kantojen päällä ristiriipunnassa, mutta etenee kumminkin. Ripariporukka ja porot ovat jo aamukahvilla. Istuvat rinkkojensa vieressä silmät ymmyrkäisinä. Ymmärretään, että nyt ollaan erämaassa. Äidin luokse ei ole paluuta, ennen kuin on sata kilometriä kairaa talsittu tuntureitten yli Aittajärvelle.
    Pidämme Muhiksen kanssa pienet aamupuheet. Lupailemme nuorisolle tälle päivälle tuskaa, hikeä ja kyyneleitä. Mutta Tahvolla - jos Herra suo - odottaa siellä sauna niitä, jotka ovat päässeet perille. Tähän aamun evankeliumiin luottaen nuoriso nostaa rinkan pykälään, asettuu jonoksi Pajuojan varteen ja alkaa talsia perässämme pää painuksissa kuin pässit teuraaksi. Ja onhan meitä, kuin puoli pataljoonaa - 54 sielua peräperää yhtä jonoa. Hyvä, että samalle päivälle ensimmäinen ja viimeinen mahtuvat..

    Porojen kanssa yritämme ottaa hajurakoa riparilaisiin. Mutta tekee tiukkaa, että ehdimme alta pois. Porojen rinkat ovat tiineenä kuin lampaan tissit. Siellä on sianselkää ja häränfilettä, pizza- ja lettujauhoa, perunaa, makkaraa ja ties mitä tarpeetonta ruokaa, vaikka lampaat söisi. Ei ihme, että kulku on enemmänkin kuin kuorma-aasin hoippumista. Saavutamme kuitenkin IrtonaisAuhtin kammin tai Iso-ojan kammiksi tätä toiset sanovat. Kammista nyt ei ole paljon lapsille kerrottavaa. Vettä kuitenkin suon laidalla pienestä puropahasesta löytyy. Istumme siinä itikoitten ja paarmojen syötävänä ja kokkailemme ensimmäiset pöperöt tälle päivää. Toki aamupuuro on jo lusikoitu suolen mutkaan, mutta nyt nuoret vaeltajat kokkailevat pussikeitoistaan gourmeeta. Ruoan päälle otetaan nokosia sammalikossa. Puheensorina kertoo siitä, ettei kaikkea toivoa ole vielä heitetty.

    Jatkamme sitten matkaa poroaidan vartta koti Auhtiselkää ja jossakin kaukana sen takana häämöttävää Tahvontupaa. Ennen Auhtiselkää on hypittävä eräänkin suokaistaleen yli. Vaellustossut hörppäävät vettä ja rapaa. Pieni sielu itkee mielessään likaiseksi mennyttä saapikastaan, suree märkää sukkaa, hätistelee itikoiden ja paarmojen miljoona-puna-armeijaa. Jo ennen puolta päivää on mieleen hiipinyt epäilyksen katala käärme. Pääsenkö täältä enää koskaan kotiin, äidin lihapatojen ääreen, omaan pehmeään sänkyyn? Vaelluksen kärsimys kristallisoituu jo ennen ensimmäisen päivän iltaa. Vie vielä pari päivää, ennen kuin usko selviämiseen ja vaelluksen flowhun eskaloituu. Noh - sitä odotellessa talsitaan nyt tätä suota ja poroaidan vartta eteenpäin. Lopulta taival taittuu Auhtiselältä kohti Jaurua, herää toivo. Ehkäpä tästä vielä tämän päivän lukuun Tahvolle päästään.

    Porojen kanssa hypimme Jaurusta yli. Läpyttelemme tuvalle ja sen ohi tuvan takaiselle tasanteelle. Rinkat lasketaan selästä, kaivetaan teltat ja trangiat esiin. Kohta nousee porojen telttakylä kankaalle. Trangiassa kohisee kaasu. Pöperö porisee jo kattilassa. Pystytän oman louteeni hieman syrjemmäksi. Käyn Tiinan ja pari muun porosen kanssa laittamassa tulet saunalle. Pata kannetaan vettä täyteen. Kohta odottaa löyly kulkijaa. Sitten teen tulet nuotiopaikalle. Katselen nuorison kokkailua. Ilmeet ovat iloiset, jutut juoksevat. Vaelluksen flow on tässä.
    Kohta pian riparilaisetkin saapuvat Tahvon töyräälle. Nöyrästi pienet sielut alkavat pystyttää telttojaan ja viritellä trangiaa retkimuonan valmistusta varten. Kovin kummoista ilakointia ei ruoka saa heissä aikaiseksi. Lähtevät kuitenkin sovinnolla saunaan kun heitä pyydetään. Tilda ohjeistaa hieman ripariryhmän vetäjiäkin. Avustajamme seisoo siinä telttakankaalla kuin Ehrnrootin Aatu Äyräpään kirkonmäellä ja komentelee isompiaan. Hyvähän se on, että joku järjestys tässäkin pataljoonassa on.

    Vielä illan päätteeksi saunapuhtoiset riparilaiset istuvat ringissä nuotion ympärillä. Pidetään pientä iltahetkeä. Lohdutetaan pientä sielua, ettei tänään nyt sentään kuoltu vaikka porteilla ehkä käytiinkiin. Mutta että huomenna sitten voi noutaja tulla, kun noustaan tunturiin ja nähdään Vongoiva. Riparilainen katselee huultemme höpinää ja miettii, että mitä tässä enää puhumaan. Täällä ollaan, eikä tämä kurjuus puheilla parane. Pari-kolme vuotta vanhemmat porot sen sijaan ottavat ilon irti siitä, että on päästy kotoa pois erämaahan lihapatojen ääreen. Aloitetaan uusi kokkauskierros. Uudet fileet pannulle ja rasva tirisemään. Minä painun louteelleni. Kuuntelen nuorison iloista turinaa. Kohta vaivun unten maille. Vanhaa väsyttää jo. Puolentoista vuorokauden ajaminen ja viime yön koiranuni painaa jo. Mutta mikäs tässä on nukkua - Tahvon kankaalla.


    Sunnuntai 20.7. Tahvolta Anterinmukkaan
    Kömmin ulos louteestani jo pian seitsemän jälkeen. Porotytöt kokkailevat jo. Lienevätköhän nukkuneetkaan? Laitan tulta puuroveden alle ja vispaan kiisseliä porojohtajille. Nuoriso lusikoi hiljaisena aamupuuroaan. Jutut eivät oikein irtoa vielä. Mutta ehkä illalla iloitaan – tai sitten ei. Mietin epäuskossani, että mitenkähän Muhis saa riparipataljoonansa tänä aamuna lähtökuntoon. Eilinen pikataival vei monelta pieneltä sielulta viimeisetkin voimanrippeet ja ehkä uskonkin. Siitä sitten on uusi rippikoulupäivä koetettava harsia kokoon! Loudetta kasaan laittaessani huomaan kuitenkin, että pienet riparilaiset ovat nousseet aamupuurolle kuin menninkäiset maan alta. Kohta kasataan jo telttoja ja istutaan ringissä aamuhetkeä varten. Odotellaan, että johtajat saisivat aamutoimensa hoidettua ja ehtisivät päivän evankeliumia selventämään. Merkillistä on se, miten nopeasti tällä nuorisolla eilisen koettelemukset unohtuvat ja uusi aamu korjaa kaiken menneen! Jos semmoista olisi aikuisellakin, niin perheneuvontakeskusten neuvojat ja avioerojuristit tien päälle joutuisivat työtä vailla.

    Nostetaan rinkat pykälään ja aloitamme nousun Tyyrojan itäpuolista vartta kohti Pirratvatselmaa ja Vongoivaa. Aurinko porottaa lämpimästi. Hiki puskee esiin jo alkumetreillä. Vasemmalla laidalla solisee Tyyroja. Karhupesäkuusikko kohoaa komeana juottina ylös Tyyrojan vartta kohti tuntureita. Kohta pilkahtelee edessämme Vongoivan pahta ja sen itälaidalla Pirratvatselma. Käännymme kohti länttä Tyyrojan alkuhaaran varteen. Vesiputouksen laidalta etsimme tutun ruokapaikkamme. Trangiat laitetaan tulille. Tyyrojasta kauhaistaan jääkylmää vettä kattilaan. Paidat heitetään pois. Joku vilvoittelee jalkojaan solisevassa purossa. Toinen uittaa päätään putouksen alla. Ei hullumpi paikka tämä.

    Kokkailemme pöperöitämme kun riparilaispataljoona saavuttaa ruokapaikkamme. Ihmeteltävän hyvin tuo joukkio kulkee. Pienimmät vaeltajat näyttävät esikouluikäisiltä ison rinkkansa alla. Kohta ruokaryhmät istuvat jo padan äärellä ja alkavat lusikoida pastaa tuulen suojaan. Ruoan päälle pidämme pientä lepohetkeä. Jostakin lännestä Luiron takaa kuuluu ukkosen kuminaa. Mitenkähän käy meidän Vongoivan ylityksemme? Koetamme joutua matkaan. Ei tiedä millaisen kelin saamme eteemme. Ripari jää vielä ruokalevolle kun me lähdemme matkaan kohti Vongoivaa. Puolivälissä nousua tipahtelevat jo ensimmäiset pisarat vettä. Vuomapään takana lyö salama. En uskalla viedä porukkaa ylös asti. Niinpä niistämme huipun parin sadan metrin päästä ja suuntaamme kohti Lokan Alen Muurivaaraa. Ukkosrintama ei kuitenkaan tule päälle. Huiputus olisi kuitenkin voitu tehdä. Nuorisossa huipun sivuuttaminen aiheuttaa harmistusta. Vaivoin ymmärtävät, että tämmöistä se on kun vanhojen äijien kanssa lähdetään vaeltamaan. Saa pelätä välillä ukkosta ja välillä sitä, että selviääkö vanhus tunturista kantamatta kotiin. Lohduttelen, että ehkäpä sitten ensi kesänä kiivetään Vongoivalle. Jäähän vielä jotakin tavoiteltavaa seuraavillekin vaelluksille. Pientä jupinaa pitäen porukkaa tyytyy kohtaloonsa, mutta uumoilee vaihtavansa ensi kesänä veturin nuorempaan ja rohkeampaan urhoon – ja komeampaankin. Kiitän syvästi tästä luottamuksesta ja ehdotan, että jatkamme matkaa.

    Siliselällä uidaan
    Laskeudumme Vongoivan laitaa kohti pohjoista. Pian maasto nousee taas yläilmoille. Vesilintupoikainpään länsilaitaa nousemme Siliäselälle ja taivallamme kohti Lokan Alen Muurivaaraa. Siliäselän päillä on helppo kulkea. Avonaista kalliota tai tasaista sammalikkoa, puolukanvarvikkoa, ruohotyppäitä. Kilometri toisensa jälkeen avotunturia. Auroinko helottaa edessämme. Itälaidalla silmänkantamattomiin Venäjän tuntureita. Tuossa oikealla Talkkunapää ja sen takaisen suuret erämaat. Naapurin raja tässä vain parin-kolmen kilometrin takana. Pysähdymme Siliäselän päällä eteemme löytyvälle pienelle lammelle. Lammikko on kuin suuren amerikkalaisen hotellin päälle tehty uima-allas. Sulamisesi valuu lammesta satoja metrejä alas kauas Talkkunapäitten laaksoon. Me istuudumme lammen rannalle. Katselemme sen peilityyntä vettä. Pinnan kuvajaisissa helottaa taivaan pilvet. Salla haluaa uida. Pian tytöt pulikoivat edessämme. Tässä on taivaan portti. Taivaan enkelit polskuttelevat Jordanissa.

    Nuorta sielua koetellaan ja johtaja saa kuulla kunniaa
    Tähän ei kuitenkaan voi jäädä. Matkaa on jatkettava. Nuorison vatsaa kurnii jo. On taivallettu pitkä matka ruokapaikalta. Alkaa tulla jo ilta. Leiriin olisi päästävä. Mukkakönkään sauna odottaa. Vielä on kuitenkin edessä monta pitkää kilometriä. Vähitellen alamme laskeutua kohti Anterijoen laaksoa. Pitkä lasku ja rakkainen lopputaival vie voimat nuorelta sielulta. Äänet loppuvat takanani. Vilkuilen välillä perässäni kulkevien nuorten vaeltajien kasvoja. Ilmeet alkavat olla totisia. ”Vieläkö on pitkä matka?”, epätoivoinen kysymys kuuluu yhä uudelleen. Koetan lohdutta, ettei kovinkaan montaa kilometriä. Ymmärrän, että nuoren kulkijan voimia koetellaan nyt. On vaelluksen toinen päivä. Nuori vaeltaja pelkää, ettei kuolekaan. Tämä via Dolorosa jatkuu loputtomiin. Koetan hiljentää matkantekoa rauhalliseksi läpyttelyksi. Sekään ei auta. Takanani riemastutaan kohta lopullisesti. ”Etkö äijä ymmärrä, että meillä on nälkä ja väsy!” Onneksi Anterinjoki alkaa pilkahdella edessämme. Vielä muutama tuskainen satametrinen saunan kohdalle. Siitä syöksytään yli hammasta purren. Vastarannalla minulle sanotaan useasta suusta muutama valittu sana. ”Yritit sitten tappaa meidät kaikki!”. ”Ymmärrät kai, miten surkea äijä olet, haistaisitko jo ukko - vaikka mitä!!” Varoen lausumasta sanaakaan, kasvoihin katsomatta, olomuotoani syvästi häveten vien rinkkani nuotiopaikalle. Käyn tekemässä pilkkeitä ja menen laittamaan valkeaa saunan alle. Vettä pataa ja kiuas tulille. Istuskelen hetken saunan terassilla. Mietin päivän matkaa. Olihan tässä kuljettavaa, mutta miten hienot maisemat koko ajan edessämme ja jalkojemme alla. Tyyrojan latvat, Pirratvatselma, Vongoivan laakea kuve, Siliäselkä, Lokan Alen Muurivaara, Talkkupään laki itäpuolellamme, Siliäselän lampi, viilentyvässä illassa Anterinjoen kirkas vesi. Ja nyt ollaan täällä, Mukkakönkään partaalla. Pitkä valoisa yö edessämme. Ymmärrän, että nuori vaeltaja kulki kestokykynsä rajoilla. Tällaisen vanhan äijän on monin verroin helpompaa. Tietää, ettei tähän kuole. Ja että pahinkin täällä on kuin kaunis pyhäinen päivä työelämään verrattuna.

    Nuotiopaikalla nuoriso kokkailee pöperöitään. Ilmassa on pientä tarinaa jo. Kasvot ovat silti totisia. Varovasti mainitsen että sauna alkaa kohta olla kylpykunnossa. Ehdotus ei saa vielä vastakaikua. Minua mulkoillaan kuin pahanilmanlintua. Miettivät varmaan, että ”mee äijä yksinäs sinne saunaan!”.
    Pian istuu nuotiopiirissä saunapuhtoisia neitokaisia ja hauista mitteleviä nuoria uroita. Toinen gastronomiakierros alkaa. Päivän aikana ehtyneet energiavarastot on täytettävä. Ehkäpä huomenna sittenkin koittaa uusi päivä. Pystytän louteeni kauemmas nuotioringistä. Teen pientä pöperöä ja nautin muutaman palasen leipää. Käyn viimeisillä lämmöillä saunassa. Sitten enää pieni iltahetki iltalauluineen. Yö alkaa kallistua jo aamupuolelle. Utu verhoaa Mukkakönkään. Vetäydyn louteen suojiin. Nuotioringistä kuluu naurunremahduksia, tarinaa, laulua. Niihin ääniin voi hyvillä mielin nukahtaa. Ehkäpä tässä vielä elämä voittaa.


    Maanantai 21.7. Mukkakönkäältä Anterinpäitten ja Akanhärkäkurun kautta Sokostin taa
    Aamuaurinko herättelee meidät. Tänään tulee lämmin päivä. Meillä ei ole tänä aamuna kiire minnekään. Nuorison jaloissa painaa eilinen vaellus. Porukka on kuitenkin hyvällä päällä hyvin levätyn yön jälkeen. Eilisillan sauna ja uinti Anterin syvänteessä ovat pehmittäneet jäykistyneet lihakset. Ehkäpä pahin harmistuskin on yön aikana unohtunut. Minua ei enää silmäillä nuotioringissä yhtä vihaa puhkuen kuin eilisiltana. Jos hyvin käyttäydyn, niin ehkä he vievät minut täältä vielä ihmisten ilmoille.
    Aamupuuro lusikoidaan tuulen suojaan. Kootaan kattilat ja lusikat rinkan taskuihin. Teltat laitetaan läjään ja makuupussi kääritään rullalle. Sitten urheilutrikoot jalkaan, napapaita päälle ja lähtö on enää itkua vaille. Nuotiopiirissä istutaan vielä tovi, lauletaan aamulaulut ja kuunnellaan päivän agendaa. Tässä Mukkakönkäällä on lähdön haikeutta. Tänne pääsyä on koko pitkä talvi odotettu. Nähty unia Anterinmukan saunasta, joen uimasyvänteestä, tämän nuotiopaikan tunnelmasta. Ja nyt matkamme kääntyy kohti länttä. Mutta vielä on Itäkairaa edessämme ainakin parin päivän verran.

    Lähdemme läpyttelemään mönkkärinuraa kohti Hammaskurua. Kilometrin jälkeen saamme urasta tarpeeksemme ja aloitamme nousun kohti Anterinpäitä. Nousu kirvoitta hien pintaan. Pian pyydellään taukoa. Istumme petäjikkörinteessä. Katselemme Anterin takana kohoavaa Kielitunturia ja Siliäselän laakeaa päätä. Tuolla jossakin taivalsimme eilen. Lohdutan nuorisoa, että tälle päivälle ei ole enää luvassa samaa kärsimystä. Vain muutaman huipun yli Akanhärkäkurun tuolle puolen, jonnekin Sokostin taakse, Muorravaarakkajoen latvoille. Ehkäpä jaksamme sinne.
    Nousemme viistosti ylös Anterin pohjoisimman pään itälaitaa. Sankkaa petäjikköä ja mustikanvarvikkoa on tällä itälaidallakin yllättävän korkealle. Puuraja loppuu äkisti. Sitten on vaan pientä vaivaiskoivikkoa ja lopulta rakkaista tunturinkuvetta. Pian olemme Anterin huipulla. Näköalaa on joka suuntaan silmänkantamattomiin. Pirunportin lohkeama, Lumikurun syvä luminen juonne, Lumipää, Akka-Sokosti. Takanamme Kuikkapää, idässä Vongoiva ja rajan takaiset tunturit. On aurinkoista ja lämmintä. Pojat ottavat paidat pois. Frisbee lentää. Tasaisella tunturin päällä on hyvä juosta. Tytöt soittavat kotiin. Äidille kerrotaan, ettei enää ole mitään hätä. Eilen oli. Nyt menee jo kaikki hyvin. Huomenna ollaan Luirolla. Otetaan pakolliset kuvat. Istutaan tovi. Ei ole oikein kiire minnekään. Kun on saatu tauosta tarpeeksi, heivataan rinkka selkään ja taas matkaan.

    Kuljetaan Anterinpäitten länsilaitaa. Välillä pidetään taukoa. Istutaan vaivaiskoivikossa. Aurinko lämmittää kasvoja. Porukka makoilee yhdessä läjässä. Jutellaan. Katsellaan kauas Muorravaarakan taa Lumipäille ja Pirunportille. Viime kesänä tulimme tuolta Pirunportin takaa Sarviojalta. Söimme Muorravaarakasssa, lauloimme laulut hämärässä ruoktussa. Sitten nousimme Tiyhtelmäkurua Kaarreojan varteen ja taivalsimme Anterinmukkaan. Sillä päivällä oli matkaa niin, että vieläkin hirvittää.
    Tauon jälkeen nousemme taas ylös eteläisintä Anterinpään kuvetta. Rakkainen maasto ei ole enää kovin auvoista käveltävää. Vaeltajilla on kipeää polvea, selkää, sielua. Sallan vegaanienergiat ehtyvät. Pari lusikallista aamupuuroa ja pieni nyssäkkä jäkälää ei tahdo riittää tytön omaa painoa vastaavan rinkan raahaamiseen. Tyttö koettaa hypellä kuitenkin omaan tahtiinsa eteenpäin, vaikka rompetta on jo jaettu poikien rinkkoihin. Otamme kantoon muidenkin jalkavaivaisten tarviketta. Matkanteko alkaa olla jo hitaanlaista. Eilinen taivallus ja viime yön valvominen painaa jaloissa. Viimein Akanhärkäkuru lohkeaa eteemme. Nousemme jonkin matkaa ylös puronvarteen. Tässä on suorastaan tukahduttavan kuumaa. Trangiat tulille. Kattilassa kiehuu kohta pastaa. Nuorisolla on nälkä. Vetäjää arvostellaan: ”Meinasit siis tappaa meidät tänäänkin nälkään?” Ymmärrän, että ruokaa pitäisi kasvavan sielun saada jo aamupäivästä. Puronvarsia ei kuitenkaan ole aivan tunnin välein. Saatuaan pöperöä kupuun, nuori sielu rauhoittuu. Kohta jutellaan jo. Päivän kärsimys väistyy taka-alalle. ”Lähetään jo – tahtoo iltanuotiolle!”.

    Yöksi Sokostin syliin
    Kootaan romppeet rinkkaan. Reppu selkään ja viimeinen pikataival odottaa. Kierittelemme Muorravaarankanjoen latvan vartta kohti Sokostin takaista seutua. Muutama kilometri menee joutuisaan. Nuoriso on saanut pastasta uutta virtaa. Kerran pidämme pienen tauon. Sitten hyppelemme jo joesta yli. Toisella puolella tapaamme vanhan nuotiopaikan. Leiripaikka on ylhäällä puron töyräällä. Teltoille löytyy erinomaiset pehmeät sijat. Polttopuitakin on repaleisen pressun alla muutamaa yötä varten riittämiin. Nuoriso pystyttää telttansa nuotioringin yläpuolelle vaivaiskoivikon sekaan. Minä löydän louteelleni paikan aivan rantatörmältä. Puro solisee vieressä. Eiköhän tässä uni tule. Sokostin korkea profiili kohottautuu ylös joen latvan takana. Tässä ollaan aivan tunturin takana, Sokostin koilliskulmalla. Eipä voi paljon hienompaa yöpaikkaa löytää. Täällä ollaan kuin piilossa, turvassa tunturin sylissä. Takanamme Itäkairaa, erämaata. Edessä Saariselän Kuningas, Sokosti.

    Istutaan iltanuotiolla. Koetan pilkkoa klapeja sitkeistä ikiaihkipölleistä. Jokivarren alajuoksulle päin on tehty riuku. Pesupaikka on pienen vaivaiskoivun takana puronvarressa. Voirasiat viedään tunturipuron viileyteen. Aurinko katoaa Sokostin taakse. Tässä ollaan nyt niin lähellä ekologista elämää kuin olla voi. Nuoriso kokkaa leirigourmeeta. Sasun vatsa ei pidä pizzasta, jota tytöt hänelle tarjoilevat. Onko taikina raakaa, täytteet tulisia vai jyllääkö pöpö? Näillä keleillä joutuu jo miettimään, että mitä syö. Puolivalmis pöperö pilaantuu jo matkalla kattilasta suuhun. Mitäs sitten tehdään, jos jokaisen vasta on kuralla ja suoli kääntyy kurkkuun? Varajohtajaa kuitenkin lääkitään, hoivataan ja hellitään, hiuksia kammataan ja letitetään. Nuoret, vaaleat nymfit koettavat tehdä kaikkensa, että mies saataisiin hyvällä mielellä kotiin. Tiinan kanssa muistellaan Itäkairaa. Mietitään, että minnekä voisi vielä kulkea. Inka ja Smuli vetäytyvät jo kyyhkyslakkaan. Inkan heleä nauru soi kuin Mozartin sinfonia. Heille tämä on iäksi mieliin jäävä nuoruuden kukkein kesä.
    Lauletaan vielä iltalaulut ja muistellaan päivän matkaa. Ilmassa on pientä haikeutta. Huomenna ollaan jo Luirolla – ihmisten ilmoilla. Siellä joutuu väistelemään vastaantulijoiden laumaa. Täällä ollaan vielä ihan yksin ja turvassa.


    Tiistai 22.7. Muorravaarakan latvoilta Sokostin yli Luirolle
    Aamuaurinko paahtaa louteen kulmaan ja herättää päivän töille. Kömmin nuotiopaikalle. Leiripaikka on kuin Tuntemattomasta sotilaasta Marskin juhlien jälkeen. Kattilaa ja lautasta on pitkin pihaa. On tyhjää putelia, säilykepurkkia, pizzajauhopussia ja paistinpannua kuin turkkilaisen pizzerian keittiössä. Tässä on syöty yötä myöten. Ettei olisi kaikki eväät hävinneet nälkäisiin suihin. Jos tästä bakkanaalista ei mahavaivaa tule, niin ei sitten mistään.
    Laitan pienet tulet ja polttelen enimpiä roskia. Sitten puuro ja kahvit tulille. Kohta kömpii nuotiolle unisia vaeltajia. Etsitään kattilaa, lautasta ja lusikkahaarukkaa. Niitä löytyy milloin minkäkin pöllin ja turpeen alta. Yön syömingeistä ei muodostu eheätä kuvaa. Kuka söi mitäkin ja kenenkä kanssa? Porukka lusikoi vaiteliaana aamupuuroansa. Nuori kone lämpiää hitaasti. Kohta rullataan teltat ja makuupussit rinkan suojiin. Sitten enää aamuhetki nuotioiirissä. Rinkka nostetaan selkään, kustaan nuotioon ja jonoksi puron varteen. Nousu kohti Sokostin huippua alkakoon.
    Täältä itälaidalta nousu on pitkä, mutta Luiron laitaa helpompaa. Maasto on kuin Irlannin nummea. Maata nuolevaa vaivaiskoivun pensaikkoa, mustikan ja puolukan varvikkoa. Kierittelemme kohti huippua. Takanamme aukeaa Itäkaira kaikessa komeudessaan. Tuolla Aterinpäät, Muorraavarakan laakso, Kuikkapää, Vongoiva. Välillä pidämme pientä taukoa. Istumme tunturinkupeessa rinkkaan nojaten. Aurinko lämmittää kasvoja. Sitten huojutaan taas jaloillemme ja nousu jatkuu. Jonomme on harventunut yksittäisiksi kulkijoiksi. Nopeimmat haluavat voittaa kisan ensimmäisestä paikasta Sokostin kummelilla.

    Sokostin päällä on hiljaista. Muita kulkijoita ei näy. Ripariporukan huputtajaryhmää odotellaan, mutta heitä ei kuulu. Otamme yhteiskuvaa. Päivä on lämmin. Huipulla tarkenee ilman paitaa. Aurinko helottaa pilvettömältä taivaalta. Joskus täällä on tullut tähän aikaan räntääkin tai kylmä viima on sateen ohessa pieksänyt vaeltajaa. Miten erilaiset kelit voivat ollakaan eri vuosina? Kohta jatkamme kuitenkin matkaa alas Jaurutuskurua kohden. Nälkä kurnii jo vatsanpohjaa. Tytöt haaveilevat uinnista Jaurutuksen lammikoissa. Kierittelemme rinkkoinemme varovasti alas tunturin kuvetta.
    Jaurutuskurussa laitetaan trangiat tulille. Vettä kauhaistaan kattilaan ja kohta hämmennetään jo pöperöä. Kokkailen yksin puron toisella laitaa. Muu porukka istuu siististi nuotiopaikalla ja valmistaa siellä gourmeetansa. Kesken ruokailumme saapuu Sokostilta paikalle riparilaisten huiputtajaryhmä Markuksen johdolla. He ovat tulleet Sokostin yli Kärppäpäiltä Hietapään laitaa. Hekin laittavat kattilat tulille. Kohta lusikoidaan soppaa suuhun. Iloinen puheensorina leviää leiriin. Reippaat riparilaiset hellyttävät. Miten viisitoistavuotiaalla voi olla tuollainen kyky jaksaa ja sietää tätä resuamista?

    Tildaa evakuoidaan
    Ruoan päälle porotytöt lähtevät uimaan. Minä oikaisen itseni varvikkoon. On ruokatorkkujen aika. Aurinko lämmittää kasvoja. Tässä on hyvä olla. Nuorison äänet vaimenevat. Torkkumiseni katkaise Tiinan vaativa komento: ”Ilpo, tänne ja heti!” Kömmin pystyy ja lähden selvittelemään hätää. Uimapaikalla varavetäjämme Tilda makaa varvikossa raatona selällään. Jalka on nostettu ylös. Jalkapöydän laidassa on jumalattoman syvä viilto. Terävä kivenreuna on aukaissut uimarin jalkapöydän kuin hain hammas. Avaan Tiinan tekemää kiristyssidettä. Kudokset ovat lihaksessa auki luuta myöten. Haava ammottaa leveänä ja verisenä. Puristan hieman Basibactin jauhetta haavaan. Sitten taittelen haavasidettä päälle ja kierrän ensisiteen ympäri jalkapöytää ja nilkkaa. Jalka lasketaan alas. Potilas koettaa ottaa askelia. Side alkaa värjäytyä. Tällä jalalla ei kävellä kotiin, ajattelen. Nousen jonkin matkaa tunturin kuvetta ylös, kunnes kenttä tavoittaa puhelimen. Otan yhteyttä hätäkeskukseen. Ehdottelen mönkkärillä hakua Luiron takaiselta uralta. Lupaamme kantaa potilaan sinne asti. Hätäkeskustäti sanoo soittelevansa takaisin kunhan enemmiltä kiireiltänsä ehtii.

    Melkoisen vaiteliaana porukka kokoaa kamppeensa. Selitän suunnitelman potilaan evakuoinnista. Tildan kamat otetaan kantoon. Ripustan hänen rinkkansa omani päälle. Tyttö ei suostu kannettavaksi, vaan könkkää kävelysauvoillani hitaasti eteenpäin. Etenemme hissukseen ja vaiteliaina kohti Luiroa. Mieliala on äkkiä laskenut molliin. Päässä pyörii kysymyksiä? Miten jalalle käy? Saadaanko hänet täältä pois? Entäs sen jälkeen? Mitä jos minulle olisi käynyt niin? Kymmeniä kertoja tuolla paikalla on uitu. Pojat ovat hyppineet lammikoihin, liukastelleet, työt uineet. Koskaan ei ole kuitenkaan sattunut mitään kummempaa.
    Pidämme taukoa Sokostinojalla. Sitten taas matkaan. Parituntinen vierähtää kunnes tavoitamme mönkkärinuran. Tilda makaa varvikossa selällään, jalka verisenä. Tyttöä harmittaa matkan keskeytyminen. Lohdutamme kuitenkin uudella paremmalla matkaseuralla. Voihan mönkkärikuskeissa olla vaikka minkälaisia komeita Pohjolan poromiehiä. Eikähän tämän porukan mieskomeuden lyömiseen kummoista peräseinästä reväistyä äijää tarvita. Tildaa lohduttelumme ei tunnu kuitenkaan vakuuttavan.
    Vartin kuluttua alamme erottaa moottorin ääntä. Odotettua mönkkäriä ei kuitenkaan näy uralla. Puiden latvojen takaa kuuluu helikopterin roottorin läpätys. Rajavartioston iso kopteri pörrää kohta päällämme, tekee kierroksen suon laidassa etsin laskupaikkaa. Siirrymme lähemmäksi suon laitaa. Kopteri vaappuu pitkän aikaa pienen suolämpäreen päällä. Laskeutuu hitaasti sentin sentiltä tontille, jota petäjikkö ympäröi. Roottorin lapa ei saisi koskettaa puunlatvaa. Vähitellen kopterin jalakset tapaavat suotöyrään. Ovi avautuu ja rajan luti hyppää ulos. Hän tulee luoksemme. Paiskaamme kättä ja esittelen potilaan. Kysyn, että minne kyyti vie. Luti kertoo potilasta tarjottavan Sodankylään. Annan Tildalle mukaan Akun numeron, että voi kysellä yösijaa Sodankylästä. Sitten ovi sulkeutuu. Kopteri nousee ylös. Vilkutamme varavetäjällemme. Kopteri katoaa nopeasti Luiron taakse. Nuorille vaeltajille koko tapahtuma helikopterievakuointeineen tuntuu olevan kuin jännittävä seikkailu. Tapahtumasta jutellaan. Mietitään, mitä Tildalle olisi voitu tehdä, jos puhelimen kenttää ei olisi ollut. Ehkä olisi yötä myöten lähdetty häntä kantamaan kohti Aittajärveä. Nyt on kahdeskymmenes vaelluksemme täällä. Tähän mennessä kenenkään vaellus ei ole vielä katkennut kesken. Olemme olleet onnekkaita tai varjeluksella siunattuja. Toki muistan hyvin edellisen helikopterinoudon kesällä-91. Kerimäkeläisen vaellusryhmäni viiskymppisen Veken sydän petti Kaarnepäällä. Veke lähti sieltä tuonpuoleisille vaellusmailleen yhdessä hetkessä. Saattelimme hänet sitten kopteriin vaiteliain mielin. Nyt onneksi selvisimme siihen nähden pienillä vahingoilla.

    Luirolla
    Me jatkamme matkaamme kohti Luiroa. Viimeinen silaus päivän matkasta on kohta takana. Luirolla odottaa sauna – ja vaeltajien lauma. Nuotiopaikalla tapaamme loput riparilaiset. Tytöt ovat jo ehtineet saunoa. Posket punoittavat, saunapuhtoisia hiuksia letitetään. Nuotiopiirissä käy iloinen puheensorina. Telttakankaalla vaivaiskoivikossa Jaakko ja Laura kokkaavat illan gourmeeta. Levitän louteeni puun katveeseen. Ruoka ei ole oikein maullaan. Ehkä jotakin on kuitenkin kokattava että Sasukin saisi iltapöperönsä.
    Ruoan päälle pidetään Luiron messua. Laulu soi nuotioringissä kirkkaana. Tyyni Luiro helmeilee edessämme. Takana Lupukan ja Joukhaispään pahdat. Kesäilta erämaassa on kauneimmillaan. Ehkäpä tämä jää nuorison muistoihin lopuksi ikää. Jaakko soittelee Tildalle. Avustajamme viettää laatuaikaa Akun luona Sodankylässä. Kopterin luti on soitellut matkalla varapäivystäjällemme ja ilmoittanut että olisi paketti tulossa, otatko vastaan. Poika on kuuliaisesti noutanut lähetyksen ja kyydinnyt terveysasemalle. Jalkaa on tikattu edestä ja takaa. Todettu viillon kulkeneen jännettä myöten. Ymmärrämme evakuoinnin olleen tarpeen. Nyt potilas istuu Akun sohvalla, katselee telkkaria ja vaatii kaikenlaista hoivaa.
    Yö Luirolla alkaa hämärtää jo. Lähdemme vielä valvojien saunaan. Jonkin aikaa saamme istuskella portailla jo odotella edellisen saunojaparin pukeutumista. Sitten vettä Luirosta tyhjiin saaveihin, pari puuta pesään ja lauteille. Mietimme Muhiksen kanssa matkamme reittiä. Toteamme, että viimekesäinen päätöksemme aloittaa vaellus Marivaarasta osui kohdalleen. Ei paljon hienompaa reittiä olisi voinut kohdalle osua. Ehkäpä ensi kesänä teemme koko vaelluksen Kemihaarasta tai Marivaarasta käsin. Jätämme kahdenkymmenen kerran jälkeen Tievan väliin. Onnistuisikohan semmoinen tuuma. Tämmöisiä ajatuksia Luiron saunan löylyt saavat päässä aikaan. Kuinka käynee?


    Keskiviikko 23.7. Luirolta Vasalyömäpäitten ja Palovankan kautta Lankojärvelle
    Johtajakato koettelee..
    Ja taas on lähtö Luirolta itkua vaille. Aamupuuron jälkeen loude läjän ja kamat rinkkaan. Nuoriso istuu jo leirinuotiolla. Tämä kesän ripariporukkaa ja porovaeltajia ei tarvitse pahemmin odotella. Vanhus joutuu sykyilemään kuin patterijänis, että pysyy menossa mukana. Aamuhetken jälkeen tuumaillaan, että minne päin tästä lähdetään. Jaakko aikoo suunnata riparilaisten kanssa kohti AkkaSokostia, Lumipäitä ja Paratiisikurua. Sieltä sitten yöksi Sarviojalle ja huomenna bussia odottelemaan Aittajärville. Porojen kanssa lueskellaan karttaa ja mietitään, että minne mennään vai jäädäänkö tähän. Varajohtajani Sasu on sitä mieltä, ettei vatsa kestä Kiilopäälle saakka. Hän aikoo oikoa suorinta tietä Sarviojan kautta Aittajärvelle. Mukaan ilmoittautuu hetimmiten pari edustavinta neitokaista saattajaksi. Kolmannelle sanotaan jo, ettei telttaan sovi enää enempää. Varmaankin kaikki neidot olisivat sata kertaa mieluummin nuorta ja salskeaa varavetäjäämme saattamaan ja hoivaamaan lähteneet, kuin jääneet tähän härkäporukkaan. Luonnon valinta ei aina kuitenkaan ole kaikille yhtä suopea. Oikeassa elämässä evoluutio lykästää vain harvoja ja valittuja!

    Niine hyvinemme sitten erkanemme toisistamme. Muhis katoaa porukkansa kanssa Kuuselan taakse. Neidot ottavat Sasun hellään hoivaansa ja alkavat steppailla kohti Maantiekurua. Me siivoamme nuotiopaikkaa kuntoon. Sitten annan jo luvan läpytelllä joelle ja mennä luusuasta yli. Lopulta köpöttelen itsekin vastarannalle. Kuivatellaan jalkoja ja tarkastellaan varustusta. Mietiskelen eteen tullutta ongelmaa. Minulla on siis enää neljätoista vaeltajaa, mutta ei yhtään apuvetäjää. Kaikki ovat vielä lukioikäisiä nuoria urhoja ja sankarittaria. Tämän parempaa porukkaa ei voi toivoa. Heidän kanssaan on ilo kulkea. Nyt on aika nauttia kulkemisesta ja maisemista nämä reissun viimeiset päivät. Mietiskelen kuitenkin siinä, että entä jos kuolo korjaa minut jossakin kiveliössä, niin kuinkas käy lopulle porukkaa. Kuka tuo sen kotiin? Entä jos jonkun pitäisi ottaa vastuu koko porukasta, reitinvalinnasta ja hitaimmista mukanakulkijoista. Komennan porukan rinkiin joen törmälle ja käsken asennon. Ilmoitan, että tällä päivämäärällä Matti ylennetään ryhmän varajohtajaksi ja Tiina toiseksi. Ymmärrämme hyvin, ettei suunnan valinnasta tulisi ongelmaa. Siitä Matti pitäisi kyllä huolen. Eikä komentoäänikään jäisi piipitykseksi. Tiinan käskytystä vastaan ei liene kenelläkään syytä käydä pullikoimaan. Siinä ei hyvä heilu, jos tämän äidin tytärtä käy uhmaamaan!

    Tämmöisellä aamun evankeliumilla otamme suunnan kohti Vasanlyömäpäitä ja laitamme tossua toisen eteen. Maasto nousee tasaisesti. Ilma on lämmin. Hikeä pukkaa pintaan. Puronuomat ovat kuivuneet. Juomaveden löytäminen alkaa olla työlästä. Yhdellä pienellä tauolla saavutamme jo paikan, mihin vasaraukka on päänsä lyönyt. Istuudumme kalliolle. Vaiteliaina katselemme tulosuuntaamme avautuvaa maisemaa. Luiro levittäytyy allamme. Sen takana Sokostin huiput. Vasemmalla laidallamme Joukhaispää ja Lupukat. Siitä pohjoiseen Lumipää, Ukselma, jossakin tuolla Anteri, Kuikkapää, Lokan Alen Muurivaara. Koko kulkemamme matka siellä kaukana päivien päässä. Haikeus asuu mielessä. Tämäkin matka alkaa olla lopuillaan. Kaikki hyvä päättyy aikanaan. Tutut polut, tunturit, kurut jäävät taaksemme. Milloin näemme ne uudelleen?

    Vasanlyömäpäitten päällä on pieniä lampia. Katsellaan kuvajaisia niistä. Istuudutaan vielä uudelleen kallion töyräälle ja otetaan kuva. Vaelluksen flow heijastuu nuorison kasvoilla. Hieno vaellussää ja tämä maisema kruunaa kaiken.
    Otetaan sitten suunta kohti Paasjokivartta tai Palovanganjokea tai Padagovaa – mikä se oikea karttanimi nyt lopulta lieneekään. Ja minkä ihmeen takia näitä karttanimiä muutellaan yhtenään. On Jaulutuskurua ja Jaurutuskurua, Palovankaa, Paasjokea, Sarviojaa ja Sarvijokea. Varmaan siellä karttakeskuksessa on joku siviilipalvelusmies, jonka hommaa on näitä nimiä muutella. Eihän niitä uusittuja karttoja muuten kaupaksi saa. Siitä huolimatta ymmärrämme, että Paasjokivarteen saa kuitenkin läpytellä vielä pitkän matkaa. Koetamme kuljeskella ylämaita pitkin. Vaivaiskoivikkoa, mustikanvarvikkoa, pientä jäkälikköä, etelään viettävää maisemaa. Riekkoperhe pyrähtää lentoon edeltämme. Lapinkirvinen säestää piipittäen kulkuamme. Lopulta laskeudumme tauon jälkeen kohti jokivartta. Vettä on odotettu jo pitemmän aikaa. Kumarrumme rantakiville. Vettä hörpitään suoraan joesta. Sitten täytetään pullot. Vielä läpytellään pari kilometriä alajuoksulle päin. Saavutamme jokivarren nuotiopaikan. Rinkat lasketaan alas varvikkoon. Tässä tehdään ruoat.

    Paasjokivarressa Palovankalla
    Ruoan päälle käymme pitkällemme kankaalle ja otamme ruokalevon. Tässä Paasjokivarressa on vielä annos erämaan tuntua. Torkahdellessani ajatukset kulkevat menneisiin vaelluksiin. Taukopaikka on monella tapaa tuttu monien vuosien takaa. Tässä on takavuosina oltu ruokatauolla monta kertaa. Ensimmäistä kertaa olin tässä jo kerimäkeläisten nuorten kanssa joskus 80 - 90 –lukujen vaihteessa. Näitten vaellusripareitten alkuaikoina 90-luvulla kuljemme isoilla porukoilla useimmiten tätä kautta Lankojärvelle ja kohti Kiilopäätä. Monet kerrat vaelsimme Luirolta Ampuojan vartta ylös vedenjakajalle ja siitä tätä jokivartta Lankojärvelle. Tässä nuotiopaikalla pidettiin ruokataukoa. Monet silloiset vaeltajakasvot nousevat mieleen. Missähän he nyt lienevät? Monilla on perheet ja kohta näitten vaeltajien ikäiset lapset. Tulevatko he enää koskaan tänne? Mitä he muistavat näistä reissuista? Kerrotaanko niistä nuoruuden muistoista tarinoita lapsille? Kulkeekohan tästä nykyisellään enää kukaan? Nuotiopaikka näyttää varsin vähän käytetyltä. Vuosikymmeniä sitten tässä Paasjokivarressa oli kämppäkin, jota Padagovan tutkimuskämpäksi kutsuttiin. Nyt ei ole enää sitäkään. Kaipa väki kulkee Luirolle enimmäkseen Suomun Ruoktun ja Vintiläojan kautta – jos nyt Kiilopäältä kesäaikaan kukaan sinne kulkeekaan.

    Salla kokee kosken kauhut
    Tauon jälkeen läpytellään reippaasti Paasjoen ja Suomujoen yhtymäkohtien könkäälle. Silta on tallella. Pidetään pieni tauko ja ihastellaan joen syksyä kalliohalkeamassa. Salla heittää vaelluskamppeet pusikkoon ja ui jo kohta virrassa. Jääkylmä vesi kramppaa lämpimät lihakset ja uimari on hätää kärsimässä. Hetken jo pohdin sillalta alas koskeen hyppäämistä. Saan kuitenkin autettua tytön koskesta ylös kalliolle. Vähän aikaa tyttö kokoilee siipiään kuin pesästä pudonnut linnunpoikanen. Ei ehkä itse ymmärräkään kuinka lähellä vaaraa hän oli. Molempien käsin kramppi olisi ollut jo hengenvaarallinen. Miten en tätäkään ymmärtänyt kieltää. Mennä kylmään virtaavaan veteen hikisen lenkin jälkeen. Opiksi tämäkin molemmille. Matkaa jatkettaessa juttelen takana kulkevan tytön kanssa. Sanoo, että tekee vieläkin höpöä. En ymmärrä, että hyvääkö vaiko pahaa. Sovitaan kuitenkin, ettei enää tehdä ohitusliikkeitä. Mietin myös sitä, missä kusessa olen jos jotakin vielä pahempaa sattuu ja kun aikuisia varavetäjiä ei enää ole. Silloin kun kulkee yksin, vastaa vain omasta elämästään – eikä siinä ole paljosta vastattavaa. Tämmöisen lauman kanssa vastaat jokaisesta kulkijasta. Eikä lapsosen äiti päätä silitä, jos jotakin onnetonta tapahtuu.

    Rautuojan ja Suomun risteyskohdassa temmotaan tossut jalasta ja läpytellään yli Suomusta. Lankojärvelle on enää muutama kivenheitto. Osa nuorisosta kävelee sen sandaaleissa, joku paljain jaloinkin. Kohta saavutetaan Lankojärven tupa. Asetumme leiriin tuvan eteläpuolelle, vanhan nuotiopaikan takaiselle kankaalle. Vieressä solisee Lankojärveen laskeva pieni puropahanen, josta kauhaistaan vettä kattilaan. Käydään kuitenkin lämpimän matkan päälle uimassa. Reissun hiet pestään Lankojärvessä. Vesi on siitepölystä sameaa, pohja soisen pehmeää. Uinti maistuu silti. Ilakoimme lämpimässä vedessä kuin pikkulapset vesipuistossa. Ilakointiamme katselee yksinäinen vaeltaja, jonka matka kohti Itäkairaa on vasta alullaan. Meillä kaikki hyvä alkaa olla jo takana.
    Nuotiopaikalla näyttää siltä kuin aika olisi pysähtynyt entiselleen. Tässähän sitä on maattu jo parikymmentä vuotta sitten. Tehdään tulet, pystytetään teltat ja laitetaan trangiat tulille. Nyt on viimeisen illan aika. Vain tämä ilta ja yö enää. Huomenna on palattava sivistykseen. Mutta onhan meillä koko yö aikaa. Kaikki herkut kaivellaan esiin. Lettu- ja pizzataikinaa hämmennetään jo. Tänä yönä ei nähdä nälkää. Illan viiletessä savu leijailee nuotiosta puron katveeseen. Iltalaulu soi haikeana. Vielä laitetaan tassua ristiin ja ollaan kiitollisia siitä kaikesta, mitä on nähty, koettu, eletty. Niillä mielin on hyvä mennä unten maille.


    Torstai 24.7. Lankojärveltä pikamarssia Tievalle
    Yöllä ripottelee pikkuisen vettä. Kastuihan ne nämäkin telttakankaat. Muuten onkin ollut loistokeliä koko reissu. Eikä pieni vesisade näin lämpimillä keleillä ainakaan haitaksi ole. Viskellään sitten nuotiopaikalla viimeiset kauraryynit kattilaan ja kiehautetaan puuro. Hiljaisina lusikoidaan puuro suihin. Läjätään teltat ja kasataan reppu valmiiksi. Sitten istumme vielä nuotiopiiriin. Laulamme aamulaulun ja mietimme päivän agendaa. Illalla saunotaan Tievalla. Matkaa on tosin vielä varttisatanen läpyteltäväksi. Edessä jokunen kilometri kierittelyä Rautuojan varressa, Niilanpäälle nousua ja ties mitä mieltä kohottavaa.
    Kävellään Rautuojan varren polkua. Matka taittuu nopeaan. Pidämme yhden pienen tauon jokivarressa. Joskus tämä väli Rautulammelle oli yhtä tuskaa. Liekö ollut syynä nuoruuden aikaisten vaellusten nukkumattomat yöt? Nuorempana piti valvoa öitä, kukkua nuotiolla aamutunneille tai saunoa Luirolla auringonnousuun. Nyt vanhukselle maittaa jo uni iltauutisten jälkeen. Ymmärrän hyvin näitä nuoria sieluja, jotka käkkivät nuotiolla aamutunneille saakka. Nuoruuden ja Lapin kesä on lyhyt. Se on koetettava elää mahdollisimman tarkkaan!

    Rautulammellakaan ei ole kummoista ruuhkaa. Joku EU-vaeltaja makoilee päivätuvassa, kun kurkkaan ovesta sisään. Lienee jäänyt pojalta teltta Berliiniin. Vaeltaja ei sano urahdukseeni mitään. Jätetään silti Lapin polttamisen muistelu toiseen kertaan. Niinpä keskitymme nuotiopaikalla kokkailuun. Nuoriso alkaa lämmittää kattilassa viimeisiä pastapusseja. Minä otan muutaman leipäpalasen ja kupillisen mustikkakeittoa. Vaihdan kuivat sukat jalkaan ja nostan rinkan pykälään. Reilun parin tunnin kuluttua pitäisi olla Kiilopäällä bussia starttaamassa, että ehtisi neljäksi Aittajärvelle ripariporukkaa noutamaan. Nuoriso on tottunut tarkkoihin bussiaikatauluihin, eikä hyvää sanaa sano, jos olen myöhässä.
    Annan Matille ja Tiinalle Tievan lähestymisohjeet ja kainon pyynnön tuoda suurin piirtein koko porukka hengissä perille. Lupaavat ainakin parhaat yksilöt säästää elämälle. Tällä evankeliumilla lähden läpyttelemään kohti Kiilopäätä. Ehkä taival olisi joutuisampi, jos ruoka- ja telttaryhmässäni olisi joku toinenkin. Nyt raahaan itse trangiani, kaasuni ja majoitteeni. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi näin on. Yksinvaeltaja ei olisi yksinvaeltaja, jos olisi kavereista tunkua. Siis jos sillä olisi kavereita. Tämä iloinen ajatus siivittää askeleitani eteenpäin. Niilanpäällä pidän pienen tauon ja sitten taas tossua toisen eteen. Saavutan Kiilopään ja totean ylittäneeni kahden tunnin tavoiteajan vartilla. Scaniaa on käskettävä siis sitäkin kovemmin.

    Haen Kiilopään respasta Scanian uuden munalukon avaimen. Turistit katsovat hieman oudoksuen ja ehkä nenääkin nyrpistäen pahalta haisevaa ja vieläkin rumempaa kulkuria. Respan täti miettiikin hetken, että voiko bussin avainta antaa vankikarkurin näköiselle kulkurille. Lopulta täti heltyy ja nakkaa minua avaimella. Poikahan on siis käynyt välillä murtautumassa sotavaltion sivuleikkureilla bussiin ja vaihtanut lukot. Tildalle kun piti hakea meikkipussi bussista. Jättivät sentään onneksi bussin pihaan.
    Nakkelen romppeet sikaosastoon. Kiipeän pukille ja väännän diisselin ronklottamaan. Sitten tien päälle ja nokka kohti Aittajärveä. Tie on kohtalaisen hyvässä kunnossa. Nimismiehen kiharaa on kuitenkin jokaisessa mäessä ja mutkan syrjässä. Se ei lupaa hyvää sähkövehkeille. Niinpä pari kilometriä ennen Aittajärveä sähkövaihteisto sanoo sopimuksen irti. Yhtään pykälää ei löydy kepistä eteen, eikä taakse. Laatikossa on sentään hätävaihteina pienestä nupista käännettävissä kolme pykälää eteen. Pakkia ei sitä kuitenkaan enää löydy. Nappivaihde on vaihdettava taiten, muutoin kone sammuu. Välitkin ovat sen verran isot, että saa olla jonkinmoinen vauhti, että saa seuraavan pykälän kantamaan. Taiteilen kuitenkin auton Aittajärven parkkipaikalle. Ripariporukka odottelee jo kärsimättömänä. Lapsosilla on kiirus Tievan lihapatojen ääreen, suihkuun ja kännykkäkentän kuuluviin.

    Reput nakellaan alakertaan ja porukkaa nousee bussiin. Ilmastoinnista huolimatta sievoinen sukkamehu leijailee bussissa kun koetamme päästä tien päälle. Pakin puutteessa pojat antavat hieman keulasta työntöapua, että saadaan Scania tieuralle. Pian torkahtelevat pienet vaeltajat bussin pehmeillä penkeillä. Vaellus on tehty. Tievan pehmoinen sänky, sauna ja oikea ruoka odottavat. Tulipahan tämäkin reissu tehtyä.

    Jälleen Tievalla
    Kohta saavutamme Tievan. Porot ja Tilda odottelevat jo rinta rottingilla bussilla saapuvia vaellustovereita. Matti ja Tiina ovat pitäneet yllä melkoista haipakkaa. Hitaampia lienee kannettukin matkalla. Pikamarssi on kuitenkin onnistunut. Ketään ei jäänyt matkalle. Tiedä sitten millaisia käskyjä on matkan aikana jaettu. Varavetäjien sisällä taitaa sykkiä jonkinlainen preussilaisen upseerin sydän. Tildakin tarinoi seikkailustaan Akun mukana pitkin poikin pohjoista.
    Levittelemme teltat ja vaelluskamppeet kuivumaan. Käydään suihkussa ja köpötellään sitten Tievan lihapatojen ääreen. Juvan riparilaiset ällistelevät vaeltajiemme päivettyneitä naamoja ja rakoista kipeitä jalkoja. Heidän vaellusriparinsa on melkoisesti kevyempää. Päivärepuilla piipahdus tunturissa ja yöksi takaisin. Mutta kukin tavallaan. Samaa Lappiahan se on teltan takana kuin Tievankin ikkunasta katsottuna.

    Illalla saunotaan reissun hiet Tievalla. Uidaan Kakslauttasen kirpeän viileässä vedessä. Vanhan Tievan tuvassa katsellaan kuvia vaellukselta. Nuorison kasvoilla kuvastuu vaelluksen flow. Että koettiin se kaikki – tuska ja ilo, murhe ja riemu. Että sittenkin nähtiin kaikki ne luvatut tunturit, kurut, telttapaikat, auringonlasku Luirolla. Kuljettiin tämä matka yhdessä toistemme kanssa. Näinpä alkaa yhteinen matkamme olla paketissa. Huomenna vielä Inariin ja Ivaloon. Sitten on edessä kotimatka etelään – hourupäitten maahan. Mutta myös – kotiin.

     

    ilpo saarelainen