jauru.....

    Porojen vaellus Itäkairassa 17. - 25.7.2015


<IMG SRC="
Kuva: Vongoivalta alas Vongoivanjoen laaksoon 19.7.2015



    Porojen vaellus 2015

    Perjantai 17.7. Matkalla pohjoiseen
    Aamulla polkaisin Scanian tulille jo puoli kuuden aikoihin. Porukkaa valuu seukkarin pihalle rinkkojen ja matkakassien kanssa. Äidit ja isät saattelevat lapsiaan Lapin matkalle - kuten niin monet kerrat aiemminkin. Taitaa olla jo 21. riparivaellus peräjälkeen. Bussi tulee täpösen täyteen, 54 vaeltajaa. Meitä poroja, vaellusikäisiäkin on reilu parikymmentä sielua. Bussin alakerta on viimeistä rakosta myöten tiineenä rinkkoja, telttoja, eväitä, matkakasseja. Roinaa on pataljoonalle vaikka pitempääkin reissua varten.
    Sitten keula kohti pohjoista. Äidit jäävät tippa linssissä vilkuttamaan pihamaalle. Nuori sielu silmäilee kännykkäänsä. Haikeahan se mieli on, kun puolentoista viikon ero kodista on nyt eskaloitunut. On vain koetettava selvitä ilman äitiä, omaa sänkyä ja lämmintä suihkua. Pieni sielu ei silti tiedä, mikä edessä odottaa: verta, hikeä ja kyyneleitä. Polveen saakka upottavaa märkää suota, sadetta, tuulta, kylmää ja loputonta ikävää. Mutta lähdettävä on, jos tahtoo kasvaa aikuiseksi! Pysähdymme perinteiset stopit Kontiomäessä ja Kuusamossa. Baari Martaissa väännetään murua rinnan alle. Sitten tyhjennetään Kuusamon Prisman ruokahyllyt. Taas ahtaudutaan bussiin ja lopputaival kohti Itä-Lappia odottaa. Mielessäni siunailen saamaani bussia. Viime kesänä kärrystä katosivat vaihteet Saariselällä ja takaisin tultiin kuuttakymppiä koko matka. Nyt auto on oikein kohdallaan. Jospa se kestää loppuun saakka.

    Savukosken jälkeen tie kapenee yksiraiteiseksi kun köröttelemme Tanhuaan päin. Lokan ohitettuamme tie muuttuu metsäautotieksi, joka kuitenkin on edellisvuosiin verraten hyvässä kunnossa. Laatikkoa saa silti hämmentää kerrankin, kunnes ollaan Marivaaran mäessä. Parkkeeraan bussin vanhan ikipetäjän katveeseen. Luukut auki ja romppeet jakoon. Kohta ovat kaikki tavarat levällään pitkin kankaita. Pieni riparilainen sykyilee kuin patterijänis etsiessään telttaa, makaria, eväspussia, kaasupulloa ja ties mitä. Porot lapioivat tottuneesti kamppeet rinkkaansa ja lähtevät jo kohta taipaleelle Pajuojaa päin. Poron mieltä polttelee rinkan kätköissä lämpenevät sisäfileet ja muut gourmeet. Kohta pitäisi päästä kokkailemaan, ettei nälkä pääse matkalaista yllättämään.

    Kun olen saanut ylijäämäromppeet viskottua takaisin bussin ruumaan, alan itsekin tallustella porojen jäljessä Pajuojaa päin. Tämä taival Marivaaran rinteestä Pajuojalle on vaivaiset kuusi kilometriä, mutta tuntuu ikuisuudelta. Rinkka painaa kuin syntisäkki, olkapäistä katoaa tunto jo ensi metreillä. Silmissä sumenee ja mieleen hiipii epäilyksen katala käärme. Tätäkö tämä taas on, yhtä tuskaa, kärsimystä kaikki tyyni.
    Pajuojan varren nuotiopaikalla vaeltajani jo virittelevät illan bakkanaalia. Paistinpannuja käännetään nuotion loimussa. Rasva tirisee pannulla. Perunat kiehuvat kattilassa. Vielä tämä ilta syödään oikeata ruokaa. Seuraava viikko joudutaan elämään jäniksen papanoilla vai mitä ne retkiruoat lienevätkään.

    Matin, Heinon ja Henkan kanssa vetäydymme ravintola-alueelta maallisempiin toimiin. Meidän on määrä rakentaa riuku. Tätä rakennustyötä on arkkitehtitoimistomme suunnitellut jo kotoa lähtiessä. On varattu pino lautaa, kassillinen nauloja, kirvestä ja sahaa, vaikka kerrostalon tekisi. Irrottelemme rakennustarpeemme rinkan sivutaskuista ja aloitamme projektin maastokäynnillä. Lopulta sopivan suojainen tontti rakennukselle löytyy hiekkakuopan takaa. Virallista rakennuslupaa ei ole. Omankädenoikeudella kuitenkin ajattelemme, että pitäähän ihmisenlapselle jokin paikka paskomistakin varten olla. Onhan se nyt kuitenkin elämämisen laadun kannalta tärkeää toimintaa. Eikä siinäkään ole laitaa, että kukin paskoo pitkin kankaita miten haluaa. Sitten puuta nurin, poikki ja pinoon. Riuku tehdään parin koivunkäkkärän väliin. Koeistutaan riuku ja alle kaivetaan monttu pataljoonaa varten. Ei katkea isommankaan lastin alla tämä rakennus. Passaa tässä rippikoulutytön miettiä pyhiä tikistäessään ja Lapin kairaa katsellessaan.

    Heino on Lapin ensikertalainen. Tämä vaeltaja on jo abi-ikäinen, mutta vasta vuodentakainen lukion Lapin leirikoulu järkytti pojan mielenrauhaa niin, että tänne oli lähdettävä uudelleen. Eikä tässä nuoressa miehessä ole vaellusrakkaus hukkaan mennyt. Kaveri on täällä kuin kotonaan, aina yhtä iloisella ja optimistisella mielellä uutta aamua odottamassa. Suuri osa vaeltajaporukasta onkin vanhaa kaartia. Ties kuinka monetta kertaa riparin jälkeen jo täällä hortoilevia. Toki mukana on muutama ensikertalainenkin Heinon lailla. Vielä teltat Pajuojan kankaalle levälleen. Virittelen itsekin mukaan arpomaani kevyttelttaa. Kaikkeen sitä vanhanakin sortuu. Teltta on kuin vanha elähtänyt varmuussukka. Hyvä, että sisään mahdun. Varpaat pilkistävät takakankaasta ja pään kohdalla etuseinä venyy pussille. Kannatti viilata grammoja! Vanhassa Haltissa olisi ollut vara parempi. Tilaa olisi ollut vaikka vieraallekin. Niistä ei ehkä kuitenkaan näillä aamuilla liene enää pelkoa. Näillä toivorikkailla ajatuksilla käyn unten maille.


    Lauantai 18.7. Pajuojalta Tahvolle
    Aamu Pajuojan nuotiopaikalla muistuttaa tuomiopäivän aamua. Pieni riparilainen istuu kivellä ja katselee ämpärinkokoisilla silmillään kauhukuvia tulevasta viikosta täällä kairassa Jumalan selän takana. Vanhemmat vaeltajat kaatavat vielä vettä myllyyn maalaillessaan tulevia kauhuja, mäkäräisten ja hyttysten armeijaa, upottavia soita, ylipääsemättömiä virtoja ja toivottoman korkuisia tunturinlaitoja. Eivät silti hekään tiedä, mikä meitä odottaa. Tämän kesän sateet ovat kostuttaneet jängät, hyttysparvet odottavat saapumistamme aavan laitaan. Taivaan kansi aukenee vielä ja vedenpaisumus odottaa meitä kuin Noan päivinä. Kaikki Pyhän Kirjan ennustukset eskaloituvat. Lopun ajat ovat kohta edessämme. Kuka selviää täältä enää kotiin äidin ja isän luokse!
    Näillä toivorikkailla ajatuksilla itseämme kannustaen nostamme aamurukouksen jälkeen reput selkään ja matka kohti hourupäiden maata alkakoon. Taivallamme Äimivuotsonmaan halki poroaidan varteen. Jo siinä on pidettävä taukoa. Rinkka painaa, vaelluskenkä hiertää jalkaa. "Ei tästä mitään tulee" - ajattelee nuori sielu epätoivo mielessään. Porojen keskellä kukkii silti huumorin kukka. Nauretaan toisen kompuroinnille. Ilakoidaan unohtuneille vaelluskamppeille. Vaelluksemme ensikertalaiset Jenna ja Marko kyllästävät toisensa hyttyssuihkeella. Jennan piruetit mietityttävät poikaimme mieltä. Ja kohta taas taivalletaan poroaidan vartta loputtomia kilometrejä. Sitten käännetään klyyvari kohti Iso-ojan vartta ja loputtomalta tuntuvia soita. Tuntuu, että näitä upottavia jänkiä on sitten viimekäynnin eli edelliskesän syntynyt tänne loputtomiin. Aina uuden upottavan jänkän ja pienen kannaksen jälkeen edessä on vieläkin upottavampi jänkä.

    Iso-ojan kammilla teemme tulet. Hetkeksi se ajaa hyttysparven loitommalle, kunnes ne taas uusin vahvistuksin iskevät kimppuumme. Mutta onhan meissä syötävääkin! Helppoon elämään tottunutta, rasvalta ja hieltä tirisevää hyvinvointisukupolvea. Passaa hyttysarmeijan herkutella! Lusikoimme kuitenkin vaellusmuonaa kupuumme. Heitämme puuta nuotioon ja lepäilemme hetken sammalikossa. Sitten vyöryy kammin edustalle riparilaisten armeija. Nuori sielu on vielä toiveikas hengissä selviämisestä, koska alkaa kokkailla retkimuonia trangian kattilassa.
    Jatkamme matkaa kohti Auhtiselkää. Juuri ja juuri kuivalle maalle selvittyämme alkaa sade. Jonkin aikaa pidämme taukoa kuusen persuksissa ja koetamme vältellä romppeitamme kastumiselta. Vettä tulee aivan Esterin persuksista saakka ja kohta olemme kaikki yltä päältä märkiä. Kuivaa paikkaa ei ole edes kainaloissa. Kuusen alla katselemme toistemme märkää olemusta. Vesi tippuu nenästä, korvanlehdeltä, hihansuusta. Tilanne alkaa naurattaa. Tätähän me tulimme hakemaan, elämyksiä, vanhana muisteltavaa. Unohtuu tämä märkyys, kunhan pääsemme Tahvon taikka Anterin saunaan. Otetaan vielä sellaiset löylyt, että korvantauksetkin kuivahtavat.

    Läpyttelemme poroaidan vartta Jaurun varteen. Vettä on Jaurussakin ihan kiitettävästi. Virta juoksee kuin Gangesissa. Hyttysarmeijan hyökätessä siinä sateen alla riisuudumme ja hyökkäämme joen yli. Joltakin kastuu housut, toiselta persus. Mutta mitäpä sen on väliä, kun olemme märkiä kuitenkin. Sitten vielä uusi hyökkäys Tahvon kankaalle. Rinkka lasketaan selästä nuotiopaikalla. Kohta viriää tuli ahjossa. Kuivatusnaruja kiristellään puitten väliin. Pojat lähtevät pilketalkoisiin. Liiterillä laitetaan pilkekone pyörimään. Nyt soi jo saha ja heiluu kirves. Pilkettä lentää pitkin pitäjää. Tiinan kanssa perustamme saunaryhmän ja laitamme tulet kiukaaseen. Pata kannetaan vettä täyteen. Kohta pääsee ensimmäiset vaeltajat kylyn lämmöille.

    Ruokailemme ja kertaamme päivän matkantekoa. Käydään saunassa ja uidaan Tyyrojan pienessä lampareessa. Riparilaisia odotellaan jo. Mitenkähän matkanteko on heiltä käynyt? Viimein saapuu riparilaisten jono Jaurun varresta. Läpimärkinä ja väsyneinä nuoriso asettuu nuotiopaikalle. Mutta kohta kohoaa ja tuli ahjossa. Trangiat kaivetaan tulille. Pieni sielu lusikoi vaellusmuonaa rinnan allle. Sitten saunaan ja iltahetken päälle unille. Huomenna on uusi päivä. Tämän päivän murhe kestää riparilaisen mielessä vain tämän päivän. Pienen vaeltajan maailma on yksinkertainen ja selkeä. Vain vanhempi kulkija alkaa vatvoa mennyttä tai tulevan päivän matkaa. Se kääntelee mielessään karttaa ja ahdistuu valinnoistaan. Tuostako menisi vaiko eikö sittenkään. Mitäpä jos tulee huonoa säätä, sataa taikka tulee kylmää. Mites sitten meidän käy? Nuori sielu kulkee perässä luottavaisin mielin. Odottaa vain seuraavaa taukoa, lepohetkeä, yöpaikkaa. Vaellus on hänen päässään rakennettu vain päivän mittaiseksi.


    Sunnuntai 19.7. Tahvolta Mukkakönkäälle
    Lusikoidaan aamupuuroa puolipilvisessä kelissä. Vanha taivaskin pilkahtelee välillä esiin. Ei oikein tiedä, millaista keliä on tänään edessä. Laitetaan teltat kasaan, rinkka pykälään ja sitten matkaan. Noustaan Tahvon tuvan kohdalta Tyyrojan itälaidalle. Tyyroja solisee allamme. Nousemme kurun jyrkkää laitaa yhä ylemmäs kohti Pirravatselmaa. Kulkumme on hidasta kässehtimistä. Parilla ensikertalaisella porollamme alkaa nousu olla tuskaa. Jalat ovat rakoilla jo tässä vaiheessa. Pojilla on kuntoilu jäänyt vähiin. Jalat ovat rikki vaelluksen toisena päivänä. Mielessäni pyörii jo jos minkäkinlaista uhkakuvaa. Loppuuko vaelluksemme tähän? Ymmärrän, ettei näiden nuorten urhojen jaloilla kävellä Mukkakönkäälle tänään.
    Muistelen, kuinka viime kevättalvena hiihdin tätä samaa kurun laitaa kohti Vongoivaa. Lunta oli täällä kairassa metrikaupalla. Vongoivaa kohti noustessa tuuli pieksi lunta. Kurujen pohjaa oli puuttomassa tunturissa vaikea hahmottaa. Otin jonkin kuvakin kohti Jaurun laaksoa. Nyt ei ole lumesta tietoa. Miten tämä maisema on niin erilainen muutaman kuukauden sisällä? Kuin olisit eri maailmanajassa. Tässä varmaan on yksi salaisuus Lapin kiehtovuudesta. Koskaan ei maisema ole samanlainen, vaikka kulkisit samaa polkua eri vuodenaikoina. "Kaikki virtaa" - sanoisi joku filosofi. Siinä samassa tämä vaeltajankin elämä virtaa. Kulkee eteenpäin kellon lailla. Eikä tätä kelloa pysäytä mikään. Ei voi jäädä tähän hetkeen, vaikka tahtoisikin. Muistella voi, mutta ihan siihenkään tilaan ei voi jäädä. On vain koetettava kulkea eteenpäin.

    Pirravatselman alla, Tyyrojan latvoilla, pienen putouksen äärellä teemme ruokaa. Niin on tehty tässä jo monet kerrat. Ripariporukkakin saavuttaa meidät. Neuvottelen Muhiksen ja Klasun kanssa jalkavaivaisten kohtalosta. Heillä on samoja murheita muutaman kulkijan kanssa. Saadaan neuvoteltua jalkavaivaisdirektiivi. Pojat siirtyvät Klasun pataljoonaan. Aikovat jatkaa Vongoivan kammille ja siitä reittiä lyhentäen kohti Siulaa. Muhiksenkin porukan kanssa tiemme eroavat nyt. Ripariporukka matkaa hänen kanssaan ensin kammille ja siitä Hammaskurun kautta Luirolle. Me taas aiomme yöksi Mukkakönkäälle. Tai pitäisikö sanoa, että illaksi saunaan Anterinmukkaan. Se kuulostaa jotenkin paremmalta.

    Nousemme ylös kohti Vongoivaa. Nousu irrottaa hien. Porukka leviää tunturin laidalle. Pojilla on kiire huiputtaa tunturin kummeli ensimmäisen. Muut kulkijat pysähtelevät, katselevat taakseen kohti Jaurun laaksoa. Silmänkantamattomiin kohti itää aukeaa tuntureitten jono. Tätähän tänne tultiin hakemaan. Tästä on nautittava nyt. Huipulla tuulee. Istuudumme silti kummelille. Otamme muutaman valokuvan. Sitten alkaa sataa. Kaivetaan sadetakkia ja viittaa päälle. Koetetaan laskeutua varovasti märässä kivikossa. Tässä jos koipi taittuu, niin hukka meidät perii. Edetään hissukseen kohti Vesilintupoikainpään ja Reututunturin satulaa. Menemme kivikkoisen ja jyrkän pikkukurun kautta. Kurussa on lunta. Tiina ja Matti aloittavat lumisodan. Kuumia tunteita joutuu joskus näinkin jäähdyttelemään. Neidon poskilla punertaa. Sydän läpättää. Nuori rakkaus kukkii. Henkka ja Topi istuutuvat lumikentälle shortseissaan. Korttipeli alkaa. Varmaankin illan kokkausvuorosta pelataan nyt. Kosteassa, tihuuttavassa sateessa nuorison ilakointia on mukava katsella.

    Moniaat kerrat saamme laskeutua ja nousta tunturin kylkeä kunnes Lokan Alen Muurivaara saavutetaan. Kuljemme laen päällä oleville tutuille lampareille. Viime vuonna tässä uitiin. Oli helle. Aurinko paistoi ja olimme läkähtyä. Nyt lienee muutama aste lämmintä. Tuuli käy pohjoisesta. Kenenkään mieli ei tee uimaan. Silti istumme alas. Katselemme kauas itään. Sanni pomppii keijun lailla ja käy edellisvuoden tapaan kurkkimassa tunturin laidalta itänaapuria päin. Suuri on Venäjän maa. Mahtava ja pelottava. Tämä mielessämme jatkamme matkaa. Laskeudumme kieli keskellä suuta alas kohti Anterinjoen laaksoa. Kun saavutamme puurajan, hyökkää päällemme hyttysten ja mäkäräisten armeija. Surutta vertamme kupataan. Turistia verotetaan nyt. Pidämme vielä pari pientä taukoa tihkusateessa. Matka on ollut pitkä - ja märkä. Väki nyt ei aivan innosta hihku, mutta keskustelee. Naurunpyrskähdyksiä ja huulenheittoa kuuluu hyttysentapon lomasta. Kyllä tästä vielä perille päästään. Edellisvuonna se ei ollut niinkään varmaa. Ehkäpä kurja sää nostaa taistelumielialaa.

    Saavutamme Anterinjoen. Saunan kohdalta hyökkäämme yli. Hyttysten armeija hyökkää paljaaseen pintaan. Sinne ne hukkuvat ihmissyöjät ja verenimijät Anterinjoen kylmään veteen. Nuotiopaikalla tehdään tulet. Poikamme laittavat taas pilkekoneen käyntiin. Pian lentääkin pärettä pitkin pihaa. Laitamme saunan tulille. Pari muutakin kulkijaa kärvistelee tuvan suojissa. Me levitämme telttakylän kankaalle. Tyttäret lähtevät saunaan. Kohta raikuu saunarannassa iloinen nauru. Siellä uidaan ja polskitaan Anterin viileässä vedessä. Sitten taas saunan löylyihin. Ja uudelleen uimasille. Saunarannassa vilahtaa nuoren naisen reittä, heilahtaa hiukset, nauru pilkahtelee saunan punertamilla kasvoilla. Poikain kanssa istumme vaiti nuotiolla. Kuuntelemme nuorten naisten ilakointia. Ei tiedä, miten päin tässä olisi. Joelle päin ei uskalla vilkaistakaan. Odotellaan vaan. Viimeisiä neitoja odotellaan saunalta. Sieltä he tulevat hiukset märkinä, saunan lämpö kasvoillaan, pyyhe kehon verhona. Sitten on poikain vuoro käydä saunan löylyihin. Hiljaista miestä istuu lauteilla. Lyödään uhalla löylyä. Matkan vaivat pehmitellään nyt. Pitkän päivän hiet pestään pois.

    Palataan nuotiolle. Uusi kokkailukierros alkakoon. Rasva tirisee pannulla. Sianselkää ja lehmänkylkeä käännetään jo. Sitten samassa rasvassa paistetaan räiskäleet. Läpimärät kengät ja vaatteet koetetaan kuivata nuotion loimussa. Tupaan emme uskalla viedä kamppeitamme haisemaan. Topi ja Jenna virittelevät puitten väliin riippumattojaan. He ovat päättäneet viettää yönsä matossa maaten. Sateen varalta päälle heitetään vielä Erätoveri-kangas. Vielä Lapinäidin ja Mäkilohiluoman iltalaulut ynnä Lutherin iltarukoukset. Sillä siunauksella sukellan taas pikkuruisen teltan suojiin. Pitkän aikaa kuuluu nuotiopaikalta elämän ääniä. Nuorison kesäyö on lyhyt. Sitä ei kannata tuhlata nukkumiseen.


    Maanantai 20.7. Mukkakönkäältä Kärppäjärville
    Telttakangasta piiskaa yöllä sade. Pilvet makaavat maata myöten. On viileää ja märkää kun kömmimme nuotiopaikalla. Ei tullut huiputuskeliä tänään. Vaiteliaina porukkamme kokkailee aamupuuroaan. Kuivatellaan yöllä kastuneita kamppeita. Koetamme ravistella telttakankaista enimpiä vesiä pois. Jennan kengät ovat vettä puolillaan. Tyttöä vaan hymyilyttää. Sitten kamppeet kasaan ja rinkka kokoon. Istutaan vielä hetki hiipuvalla nuotiolla. Lauletaan aamulaulut ja ristitään kädet. Mitähän tämä päivä tuo tullessaan?
    Lähdemme läpytettelemään mönkkärinuraa kohti Hammaskurua. Pilvet peittävät tuntureita. Satelee hiljalleen. Pidämme välillä taukoa kosteassa jäkälikössä. Vierellämme virtaa Anterinjoki. Vesi on nyt edellisvuotta korkeammalla. Joudumme hyppimään yli joen latvahaarasta. Kengät on otettava jalasta yli päästäkseen. Muutama urho pomppii yläjuoksulla kiveltä kivelle yli. Jonkun saapas lipeää ja kenkä hörppää vettä. Nauruntyrskähdykset ja sadattelut sekoittuvat jokivarressa. Matka jatkuu taas kohti Hammaskurun tupaa. Vanhan tukkitien pohja on kova kävellä. Jalkapohjaa polttelee jo. Tekisi mieli tunturiin. Nyt siellä ei näe mitään. Olisi vain märkää ja kylmää.

    Saavumme Hammaskurun tuvalle. Kokkailemme nuotiopaikalla ruoat. Nälkä alkaa olla jokaisella aamupäivän kävelystä. Kuivattelemme tuvassa varusteitamme. Hammaskurun tupa on minusta jotenkin aina yhtä ankea. Nuotiopaikan vierustalla olen muutaman kerran ollut yötä. Kämppään ei jotenkin tee mieli jäädä. Nyt istumme kuitenkin lavitsan laidalla. Ella on kaivanut ukulelen esiin. Laulamme tunnin verran vaeltajan veisuja. Joku torkkuu lavitsalla. Kämpässä on kuuman kosteaa kuin kuulussa Mombasassa. Alamme tehdä lähtöä kohti Kärppäjärviä. Sade taukoaa jo. Pilviverho repeilee. Tulee viileä yö. Samassa riparilaisten jono saapuu kämpälle. Heilläkin on ollut melkoisesti matkaa Vongoivan kammilta tänne. Muutama jalkavaivainen on Klasun ja Millan kanssa jäänyt kammille ja taittaa sieltä huomenna taivalta Siulalle. Ripariporukka jää yöksi tähän. Telttakylä alkaa nousta nuotiopaikan reunamille. Trangiat kolisevat. Riparilaisten iloiset naurunpyrskähdykset kertovat, että vaelluksen flow on käsillä.

    Me lähdemme jatkamaan matkaa. Pompimme yli Hammasjoesta. Sitten tavoitamme polun ja alamme läpytellä kohti Kärppäjärviä. Tauko ja ruokailu on tehnyt terää. Porotokkamme etenee kuin juna. Hyvä, että tämmöinen vanha ruuna ehtii alta pois. Pidämme matkalla vain yhden tauon. Hetken makoilemme puron varressa ja lepuuttelemme jalkoja. Käpysotaa käydään ja miestä pilkataan. Nuoren neidon kieli leikkaa. Miestä pannaan palasiksi nyt. Vaiteliaana istuu miesväki kuusen alla ja miettii kohtaloaan. Vanhaa äijää hymyilyttää tämä nuorison tarinointi. Näiden provaellusten yksi iso salaisuus on juuri tässä. Nuoret urhot ja neidot kulkevat täällä viikon peräjälkeen. Istuvat samoilla tulilla, syövät samasta trangiasta, tarkkailevat toisiaan. Toisen juttuja kuunnellaan, kiistellään, sanaillaan. Ja koetetaan ratkaista arvoitusta erilaisuutemme salaisuudesta.
    Ennen Kärppäjärven nuotiopaikkaa yhytämme tykkylumen jäljet. Viimetalvinen tykkylumi on tehnyt tuhojaan. Puuta on pitkin pituuttaan polun päällä. Kuusten latvaa makaa maassa. Vaivaiskoivuja on taittunut luokille. Luonto on armoton itselleenkin! Kiertelemme lumen tuhoamaa metsikköä. Lopulta Kärppäjärvien tulipaikka pilkahtaa esiin. Laskemme rinkat maahan. Telttakylä alkaa nousta nuotiopaikan reunamille. Tuli palaa kohta nuotiossa. Paistinpannuja rasvataan jo. Kohta syödään pyttäriä ja jälkiruoaksi paistetaan räiskäleitä. Myöhään yöhön jatkuvat elämän äänet nuotiolla. Usva laskeutuu Kärppäjärven ylle. Hietapään laita punertaa ilta-auringossa. Huomenna taidamme huiputtaa Soksostin.


    Tiistai 21.7. Kärppäjärviltä Sokostille ja Luirolle
    Istumme aamupalalla nuotion äärellä. Tunnelma on hieman haikea. Ymmärrämme, että paluumatka on alkanut. Luirollahan ollaan jo kuin sivistyksen kehdossa, hourupäiden maassa. Sinne käy matkamme tänään. Sumu peittää Hietapään ja Sokostin. Pilvet mataavat alhaalla. Mutta luvattu, mikä luvattu. Sokostille kiivetään tänään. Tulkoon taivaalta vaikka akkoja äkeet selässä. Jakaannumme kahteen porukkaan. Osa ryhmästämme halajaa Luirolle, saunaan, syömään, tulille. Meidän ryhmässämme on ensikertalaisiakin vaeltajia. He eivät Sokostista vielä mitään tiedä. Sitä suuremmalla syyllä alamme pääryhmän kanssa kavuta Hietapään laitaa Sokostin taakse. Vettä vihmoo ja tuuli käy vasten kasvoja. Rakkaisessa tunturin rinteessä on taiteiltava kieli keskellä suuta, ettei jalka lipeä. Etenkin Hietapään itälaita on yhtä jumalatonta kivikkoa kilometrisotalla. Pompimme siellä kiveltä toiselle. Tunturikihu uikuttaa sivullamme. Kärppäjärvet ja Lokan allas siintelevät sumun lomasta takanamme. Ja me kiipeämme ja kiipeämme. Välillä istumme alas märkään kivikkoon ja lepuutamme jalkojamme. Sitten kiipeäminen jatkuu taas. Lopulta saavutamme Sokostin huipun. Matalalla olevien pilvien takia nähtävää ei juuri ole. Istumme kuitenkin kummelille ja otamme kuvia. Nuori pari lämmittelee toisillaan tihkusateessa. Yksinäisellä sielulla on Sokostin laella kylmä, mutta rakastavaisilla aina sykkii rinnassa lämmin sydän. Heino iloitsee ensimmäisestä Sokostin huiputuksestaan. Kaverin ilo tarttuu toisiinkin. Eivät nämä vaeltajan muistoihin jäävät elämykset ole säästä kiinni!

    Taiteilemme sitten alas Sokostin rakkaista laitaa. Tällä kertaa jätämme Jaurutuskurun väliin. Ehtii sitä syödä Luirollakin. Polun pään löydettyämme läpyttelemme Sokostinojalle. Siinä pidetään taukoa. Frishbee otetaan esiin. Nuoriso pomppii kiekon perässä pitkin metsikköä. Jennan piruetteja katsellaan taas silmät ymmyrkäisinä. Pidetään kisaa siitä kuka juo Sokostinojasta komeimmilla tehosteilla. Miestä makaa veden äärellä pitkin pituuttaan. Vettä hörpitään huulten väliin. Ääntä tulee kuin isommastakin orkesterista. Sitten taas matkaan. Luiro ja sauna odottavat. Matkalla muistellaan viimekäsistä Tildan helikopterinoutoa. Pojat käyvät muistelemassa vielä paikan päällä roottorin läpätystä. Sekin reissu jää ikuisiin muistoihin. Luirolla istuu porojoukkueemme toinen osa jo nuotion ääressä. Sauna on laitettu tulille.

    Pystytän telttani entisille maille ison petäjän taakse. Samoilla mailla on Muhiksenkin ja riparin naisohjaajien telttakylä. Sitten ruoantekoon. On taas pyttärin aika. Nyt on aika syödä ja hieman levätä, vaikka päivä onkin jo kallistunut illaksi. Illalla pidetään vielä perinteinen Luiron messu. Nuoriso istuu nuotiopaikan äärellä. Sade on tauonnut. Aurinko kiertää Lupukoiden taakse. Laulu kiirii Luiron rannalla. Ollaan vaan tässä ja ihmetellään tänne pääsyä. Tästä on nuori riparilainen unelmoinut jo koko pitkän kevään. On luvattu, että Luirolla paistaa aina aurinko. Tiedetään, että matka on nyt jo voiton puolelle. Ehkäpä äidin luo päästään vielä takaisin.

    Muhiksen kanssa käydään vielä yön kähmyssä saunassa. Vesipadan tulisija ei vedä. Se työntää kaiken savun sisään. Lauteilla istutaan kuin savusaunassa lämmityksen aikaan. Hyvä, että näkee kiukaalle vettä heittää. "Aamulla tuo nokipesä on purettava ja nuohottava", lupaan. Käydään vilvoittelemassa Luirossa. Istutaan sitten terassilla ja mietitään mennyttä vaellusta. Ensi kesänkin reittiä alamme pohtia jo. Ehkä tuo suolla kulkeminen saa nyt parin kesän jälkeen riittää. Emmehän me mitään kurkia ole. Jospa ajaisimme bussin taas Aittajärvelle. Siinä voisin ensimmäisen yön viettää Suomun varressa. Aamulla voisi sitten läpytellä Sarviojalle, Muorravaarakkaan tai vaikkapa Mukkakönkäälle saakka. Eikä otettaisi askeltakaan suon laitaan! Näkee, ken elää. Näillä tuumilla kömmitään teltoille ja kaivaudutaan unille.


    Keskiviikko 22.7. Luirolta Pajuojalle
    Heräilen seitsemän tienoossa. Ensimmäiset riparilaisetkin ovat jo ylhäällä. Toivo kotiin pääsystä on herännyt. Tänne erämaahan ei ehkä kuollakaan! Kokkaillaan aamupuurot. Muhiksen kanssa vaiteliaina lusikoidaan pöperöä naamaan ja hörpitään kahvia. Enää parin päivän matka ja sitten alkaa olla vaellus paketissa. Vielä pitäisi osata nauttia näistä parista päivästä. Ottaa kaikki flow irti vaelluksesta. Pitkän talven taas ehtii muistella tätä ja mietiskellä uutta retkeä.
    Tiinan ja Matin kanssa laitamme rukkaset käteen. Marssimme saunalle ja laitamme padan remonttiin. Säiliö kammetaan pois kuorestaan. Peltisen säiliön seinämät ja ulkovuori ovat paksun nokikerroksen peitossa. Koetan raaputtaa pilkkeellä ja kirveen terällä karstaa pois. Pieni rakennevikakin padassa on. Kuoresta lähtevä savuhormi on liian pitkällä sisäänpäin. Yritän taivutella sitäkin, mutta ei siitä hyvää tule. Kootaan kuitenkin paketti kasaan ja otetaan koetulet. Veto ei ole paras mahdollinen, mutta suunta kuitenkin on oikea. Laitan vielä tuvan vieraskirjaan merkinnän nuohouksesta. Siellä onkin jo pitkä rivi valituksia mitään tekemättömästä padasta ja ala-arvoisista saunomispalveluista. Varmaan on jo Metsähallitukseen ja eduskunnan oikeusasiamiehellekin valitus lähtenyt. Onhan se laitonta, että kun turisti tänne saakka tulee, eikä pata täytä direktiivejä. Meneehän se vaellus pilalle pienemmästäkin asiasta. Jos ei ole sopivan lämpöistä pesuvettä saatavilla, niin onhan elämä ihan pilalla.

    Porojen kanssa vielä hetken istumme nuotiopaikalla. Aurinko tulee esiin. Tulee kaunis vaellussää tänään. Sitten sammutamme nuotion. Katselemme vähän ympärillemme, ettei mitään jää. Heitämme taas vuodeksi hyvästit Luirolle. Nostamme rinkat pykälään ja lähdemme köpöttelemään kohti Hammaskurun kammia. Jänkien laitoja kierrellen taivallamme Hammaskammille. Välillä pidämme taukoa puron varressa. Ylitämme parikin isompaa puroa hyppien yli. Kierrämme jängänlaitaa. Sitten halki kitukasvuisen männikön. Jängällä on elämää. Kahlaajat ääntelevät kosteikolla. Korppi raakkuu suon laidassa. Paarmat ovat heränneet henkiin. Niitä on ainakin kymmentä eri lajia. Jokainen haluaa palan hikisestä kulkijasta.

    Tulemme lopulta Hammasjoen varteen. Suolla saa kierrellä mättäiden kautta pitkän matkaa, ennen kuin olemme jokivarressa. Riisumme kengät jalasta ja kahlaamme yli joesta. Vielä toisellakin puolella saa kotvasen kierrellä mättäikköjä. Lopulta kova maa tapaa jalkojen alla. Vanhan palaneen kammin äärellä teemme ruokaa ja muistelimme Itäkairan vanhaa vaeltajaa Perttulan Taunoa. Perttulalle tämä vanha kammi oli Pirravatselman telttapaikan ohella hienoin paikka koko kairassa. Ella kaivaa taas maniskan esiin. Siinä me istumme palaneen kammin äärellä. Laulamme vaeltajan veisuja, kuuntelemme Ellan soittoa. On lämmin kesäinen päivä. Hieno, rauhallinen vaelluksen lepohetki on tässä.

    Nostamme rinkat selkään. Alamme nousta ylös kohti Kirakkavaaraa. Tämä vaeltajaporukka ei ole siellä vielä käynytkään. Minäkin vain kerran eräänä syksynä, kun kuljin tästä Jaurun latvojen ja Auhtiselän kautta Sorvusselkään. Kirakkavaaran pienellä tunturilla katselemme mykistyneenä ympärillämme avautuvaa Itäkairan loputonta tunturijonoa. Tuolla kohoaa Sokosti, tuolla Vuomapää, Vongoiva. Toisella laidalla kaukaiset Venäjän tunturit. Etelässä loputtomat aavat ja Lokan allas. Istumme siinä kauan ja ihastelemme maisemaa, jota aurinkoinen päivä valaisee. Sitten taas tossua toisen eteen kohti Viepperhautapaloa.

    Viepperhautapalo on melkoisen helppoa kuljettavaa. Muutamia pieniä kuruja, vaivaiskoivikkoa, petäjikköä. Siellä täällä saattaa nähdä vanhojen peurakuoppien painaumia. Täällä viimeisten peurojen elämä päättyi sukupuuttoon. Istumme alas vaivaiskoivikkoon. Mielessään pohtii silloisten Lapin asukkaiden elämää. Peuroista saatiin lihaa koko pitkäksi talveksi. Entä sitten kun peurat loppuivat? Alkoiko porotalous ja paliskuntien elämä siitä. Milloinka lieneekään peura kesytetty poroksi? Laitettiin valjaat kaulaan ja rekeä vetämään. Eikös Elias Lönnrotkin jo kulkenut pororaidolla näitä maita Suomun vartta joulun tienoossa 1841.

    Historian oppitunnin jälkeen jatkamme matkaamme kohti Jaurun vartta. Tavoitamme jokivarren laavun kohdalla. Pompimme yli Jaurusta ja jatkamme matkaamme kohti Siulanruoktua. Mielessä alkaa jo askarrella huoli ripariryhmäämme jääneistä kahdesta jalkavaivaisesta. Huomenna olisi Siulalta vielä melkoinen matka Pajuojalle. Riittääkö päivä siihen? Vai joko tänä iltana on lähdettävä matkaan ja oltava yötä välillä.
    On jo myöhäinen ilta, kun teemme Siulan kämpän pihalla ruokaa. Riparilaiset katselevat silmät ymmyrkäisinä pari-kolme vuotta vanhempaa vaeltajajoukkoamme. Jalkapuolipotilaat ovat lepäilleen kämpällä pari päivää. Jalkoja on lääkitty. Pojilla on jo lähtöhaluja kotimatkalle. Vaihdetaan pari sanaa päälliköiden kanssa. Päätös matkan jatkamisesta ei ole vaikea tehdä. Matkaan on lähdettävä, koska jalkavaivaisten jaksamisesta Pajuojalle ei ole varmuutta. Ollaan yötä sitten siellä, mihin asti jaksetaan taivaltaa.

    Kohta jatkamme matkaa kohti Itäkairan yötä. Hämärtyvässä iltamyöhäisessä ylitämme Jaurun. Itäkairan kynttiläkuusikoiden, upottavien jänkien ja kilometri toisensa jälkeen jatkuvan poroaidan vierustaa kuljemme halki yön Pajuojan varteen. Ilta hämärtyy matkamme aikana yöksi. Väsymys alkaa painaa jaloissa. Istumme monta kertaa tauolla vaiteliaina. Väsyttää armottomasti. Silmät tahtovat painua tauolla kiinni. Tekisi mieli jäädä tähän ja nukkua vaan. Mutta nousemme taas ja jatkamme matkaa. Ja näitä jänkiä, upottavia soita riittää toinen toisensa perään. Eihän näitä tulomatkalla tällaista määrää ollut? Kengät ovat monella jo läpimärkänä. Lopulla matkaa ei jaksa enää kierrellä vetisiä paikkoja. Yli vaan siitä, mistä koko jono menee. Vesi litisee saappaassa. Katse harhailee edellä kulkevat kantapäissä. Pientä sielua väsyttää pohjattomasti. Ajatus kiertää kehää vain siinä, milloinka Pajuojan nuotiopaikka näkyy. "Vieläkö on pitkä matka?", toistuu takanani yhä useammin. Koetan lohduttaa kysyjää, ettei enää montakaan kilometriä. Ella ja Sanni lauleskelevat. Topi juoksee pitkin kankaita. Jennaa hymyilyttää edelleen. Onneksi joillakin riittää loputonta energiaa. Tässä matkassa ei niinkään kysytä voimaa vaan jaksamista. Matkaa tehdään päällä. Jaksamisen salaisuus on sitkeydessä. Siinä, että päätän kulkea perille. Jaksan sietää kipua, väsymystä, omaa ja toisten ärtymystä. Minua säälittää nuoren ihmisen uupumus, loppuun kulkeminen. Miksi toin heidät tänne kärsimään, kokemaan tätä rääkkiä? Minä olen tähän jo tottunut lukemattomien monien yksinäisten reissujen aikana. Niin monesti olen kulkenut itseni hämärän rajoille. Tiedän, että sittenkin voi vielä jatkaa. Ja ymmärrän, ettei tämä ole mitään arkisen elämän ja työmaan kärsimysten rinnalla. Mutta nuori ei sitä vielä tiedä - onneksi. Mutta tiedän myös, että tämä kärsimys unohtuu pian. Öinen vaellus kääntyy arvokkaaksi muistoksi. Sitä käännellään muistoissa. Kokemusta vertaillaan toisen kanssa. Muisto matkasta halki Itäkairan jää elämään lopuksi ikää.

    Lopulta Pajuoja tulee eteemme. Hypimme vielä siitä yli. Takana on Marathonin matka edellisestä aamusta tähän aamuun. Siinä Pajuojan varressa, rinkat vielä hartioillamme loppuun väsyneinä aloitamme Mäkilohiluoman Iltalaulun. Siunaamme sillä itsemme ja vaellustoverimme unten maahan. Katselen vaellustovereitteni kasvoja. Siinä he seisovat Pajuojan nuotiopaikalla väsynein jaloin. Kasvoillaan loppuunsa kulkeneen uupumus, kipeät rakot jalkapohjissa, mielessä unettoman yön loputtomalta tuntuva vaellus. Vielä kuitenkin pystyttelemme telttamme kankaalle. Teemme pienet tulet nuotiopaikalle. Pientä yöpalaa syödään ennen nukkumaan menoa. Kaikki tapahtuu konemaisesti. Tarinointia ei juuri kuulu. Sitten sulkeudumme jo teltoillemme. Sukellamme makuupussin lämpöön. Pitkän päivän ja yön kulkeminen painaa jalkoja. Mielessä kulkevat kuvat Luirolta, Hammaskammilta, Kirakkavaaralta, yön pitkästä taipaleesta Jaurun varrelta tänne. Ennen nukahtamista katson vielä kelloa. Se on jo puoli neljä. Aamu valkenee jo Pajuojan varressa.

    Torstai 23.7. Pajuojalta Samperin Savottaan
    Heräilemme lämpimään auringonpaisteeseen. Kokkailemme aamupuuroamme nuotiopaikalla. Maija, Laura ja Tuuli tekevät suklaakuorrutettua kermakakkua. Kaikki leipomisainekset on kannettu tämä viikko rinkanpohjalla. Nyt on aika leipoa, syödä ja juhlia perille pääsyä. Yöllä tähän tultaessa en huomannutkaan katsoa nuotiopaikkaa tarkemmin. Matkamme aikana joku isänmaan toivo on pitänyt nuotiosijaa riukuna. Nuotionpohjalle on väännetty jumalaton torttu. Wc-paperit pyörivät pitkin nuotiopaikkaa. Kannan tuotokset kankaalle. Ärsyttää melko lailla! Olimmehan me tehneet riu'unkin tuonne metsään. Millainen pitää kulkijan mieli olla, että paskantaa nuotiopaikkaan! Jos osoitteen olisi jättänyt, olisi voitu torttu lähettää postissa kotiin.

    Riparilaisten jono läpyttelee jo yhden jälkeen kohti nuotiopaikkaamme. Hekin ovat taivaltaneet matkan Siulalta tänne pikamarssia. Kun on matka kotiin, ei olla enää köyhiä eikä kipeitä! Minä nostan rinkan selkääni ja lähden laittelemaan bussia tulille. Marivaaran mäkeen on kuitenkin vielä viisi-kuusi kilometriä. Hiki ehtii tulla tienpohjaa marssiessa. Aurinko porottaa keskitaivaalla. Nyt sitä aurinkoa olisi, kun vaellus alkaa olla jo takana. Bussi on pysynyt entisellä paikallaan. Latjaan romppeeni alakertaan. Vaihdan paidan ja käännän Scanian tulille. Poikien porukkakin juoksee jo Marivaaran mäkeä alas. Parhaat istumapaikat halutaan varata nyt. Käännän bussin ahtaassa paikassa. Auto kääntyy juuri ja juuri. Sitten alkaa tulla jo pääosa porukkaakin paikalle. Alakerta täyttyy romppeista. Vaeltajat nousevat bussiin. Viikon vaelluksen aromit leviävät matkustamoon. Matka kohti Samperin Savottaa ja kotia alkaa.

    Samperin savotassa vietämme vielä kaksi yötä. Saunomme Kemijoen rantamalla vanhassa Alakulpin sissien saunassa. Uimme viileässä pohjoisen vedessä. Seuraavana päivänä pyörähdämme Sodankylässä. Istumme vanhassa saamelaiskirkossa, pidämme pientä hiljaista hetkeä kirkon suojissa. Sitten ajamme sotilaskotiin kahveille. Aku esittelee prikaatia. Sotilaspastori Camilla kertoo muutaman sanan työstään. Vielä takaisin Samperiin. Viimeinen ilta vanhassa tukkikämpässä. Kohta nukkumaan. Huomenna kotiin. Reissu on tehty.

    lisää porovaelluksen kuvia täällä

    …………..

    Vanhan vaellustoverini Rintalan Antin pyynnöstä kirjoitin Yty-lehteen jutun vaellusriparista. Että se olisi hieman kuin mainostarina nuorille Lappiin aikoville riparilaisille. Juttu myötäilee tämän pitkän viimeisen vaelluspäivän matkaa:

    " Vaellusripari
    Sinä päivänä kuljimme pitkän matkan. Aamulla heitimme taas vuodeksi hyvästit Luirolle. Jänkien laitoja kierrellen taivalsimme Hammaskammille. Vanhan palaneen kammin äärellä teimme ruokaa ja muistelimme Itäkairan vanhaa vaeltajaa Perttulan Taunoa. Kirakkavaaran tunturilla katselimme mykistyneenä ympärillämme avautuvaa Itäkairan loputonta tunturijonoa. Sitten taas tossua toisen eteen Viepperhautapalon halki ja Jaurun vartta Siulalle.
    On jo myöhäinen ilta kun teemme Siulan kämpän pihalla ruokaa. Riparilaiset katselevat silmät ymmyrkäisinä pari-kolme vuotta vanhempaa vaeltajajoukkoamme, poroja - kuten meitä kutsutaan. Kohta jatkamme matkaa kohti Itäkairan yötä. Hämärtyvässä iltamyöhäisessä ylitämme Jaurun. Itäkairan kynttiläkuusikoiden, upottavien jänkien ja kilometri toisensa jälkeen jatkuvan poroaidan vierustaa kuljemme halki yön Pajuojan varteen. Takana on Marathonin matka edellisestä aamusta tähän aamuun.
    Siinä Pajuojan varressa, rinkat vielä hartioillamme aloitamme Mäkilohiluoman Iltalaulun. Siunaamme sillä itsemme ja vaellustoverimme unten maahan. Katselen vaellustovereitteni kasvoja. Siinä he seisovat Pajuojan nuotiopaikalla väsynein jaloin. Kasvoillaan loppuunsa kulkeneen uupumus, kipeät rakot jalkapohjissa, mielessä unettoman yön loputtomalta tuntuva vaellus. Siinä he ovat - muutaman vuoden takaiset vaellusriparilaiseni Inka, Maija, Matti, Samuli, Tiina, Ella, Sanni, Laura, Tuuli jne. Näin me olemme vaeltaneet joka vuosi riparin jälkeen. Riparilla vielä lapsen orpo katse silmissään. Nyt kolmen vuoden jälkeen jo aikuisuuteen kurottavan itsetietoisuus, tulevan elämän kiihkeä odotus.

    Kyynel valuu poskelleni ajatellessani yhteisiä vaelluksiamme tuntureitten takana. Kohta vaelluksemme ovat ohi - ehkä ensi kesänä vielä. Sitten he vaeltavat omaan maailmaansa. Emme ehkä tapaa enää koskaan. Mutta lopun ikää muistamme yhteisen riparimme ja nämä vaelluksemme. Muistamme toistemme kasvot, naurun, hymyn hänen kasvoillaan, Mukkakönkään saunan jälkeisen raukeuden. Muistamme väsymyksen pitkän kulkemisen jälkeen, onnen tunteen istuessamme saunan jälkeen Luiron rannalla. Muistamme onnen hetken katsellessamme Sokostilta avautuvaa Luojan luomaa Lapin kauneutta. Tai sen, kun illalla ristimme kätemme Lutherin iltarukoukseen. Levollisen hetken, kun Lapin äidin kehtolaulun jälkeen kaivaudumme teltassa makuupusseihimme.
    Riparilta ja vaelluksilta jää sinullekin muistoksi loputon ikävä. Loputon ikävä riparikavereitasi, iltanuotioiden tunnelmaa, harrasta hetkeä Paavon pirtin tai Tievan kappelin hämärässä. Jää ikävä jotakin, mitä emme saa sanotuksi. Taivasikävääkö se on, vaiko loputonta ikävää kotiin. Ja jää ikävä toistemme kasvoja, yhteistä matkaamme, ikävä toisen lähelle, viereen, syliin. Tervetuloa riparille, vaellukselle ikävöimään, yhteiselle matkallemme Jumalan vaeltavan kansan kanssa!"

    jauru