jauru.....

    Porojen vaellus Saariselällä 23. - 29.7.2017


<IMG SRC="
Kuva: Porovaeltajat Lupukkapäillä 2017



    Porojen vaellus 2015


    Su 23.7. Ajo Lappiin.

    Se on jo 23. kerta kun lähdemme täältä kohti pohjoista riparilaisten kanssa. Illalla olin sukulaispojan häitten jälkeen hakenut bussin ja tuonut sen parkkiin seukkarin naapuriin. Lastasimme bussiin poikain kanssa jo iltasella yhteiset romppeemme, teltat, keittimet, eväät, kaasut. Sitten omien tavaroitten välppäämisen ja huonosti nukutun yön jälkeen aamuhämärissä etsiydyn seukkarille. Piha on jo mustanaan riparilaisia, poroja ja pikkuisten vanhempia. Tuttuun tapaan matkalla pohjoiseen on tänäkin vuonna mukana ensikertalaisia riparilaisia, isosia, porukan vetäjiä ja apuohjaajia. Sitten on minun ohjattavakseni uskotut vaeltajat, porot, joista osalla jo ties kuinka mones vaellus edessään. Rinkat heitetään ruumaan. Nuoriso nousee kyytiin, kukin etsii itsellensä lokoisan istumapaikan, laittaa tyynyn pään alle ja ummistaa silmänsä. Unta on jatkettava vielä. Volvo tulille ja vielä vilkutukset vanhemmille. Sitten käännän keulan kohti pohjoista. Matka Lappiin on alkanut. Kaikki hyvä on edessäpäin.

    Perinteiseen tapaan pysähtelemme Kontiomäessä, Kuusamossa ja Sodankylässä. Kuusamossa syödään murua kupuun ja täydennetään retkimuonavarastoja Prisman hyllystä. Sodankylässä katselemme vanhaa puukirkkoa, laulamme laulut ja hiljennymme hetkeksi matalassa kirkonpenkissä. Johtotroikalla käymme vielä kahvilla paikallisessa kuppilassa. Seuraavia pullakahveja saakin odottaa aikansa.

    Matkamme jatkuu yhä pohjoisemmaksi. Saariselkä jää taaksemme. Magneettimäen jälkeen erkanemme Jäämerentieltä kohti Kuutua ja Aittajärveä. Tie on tänä vuonna heikonlaisessa kunnossa, kuoppaa toisensa jälkeen kuin Raatteessa talvella -40. Lopulta saavutamme Aittajärven puoli yhdeksän aikoihin. Bussin vierellä käy kuhina. Matkavaatteet vaihdetaan retkikamppeisiin. Trangiat, kaasut, teltat ja retkimuonat tungetaan jo entisestään täpötäysiin reppuihin. Porukka katoaa kuitenkin nopeasti parkkipaikalta Suomun rantaan. Teltat pystyyn, nuotio tulille ja iltamurkinan tekoon. Iltapalan jälkeen pidetään vielä lyhyt iltahetki, lauletaan iltabiisit ja Lapin äidin kehtolaulu. Sitten unille. Teltassa käydään vielä pieni työpaikkaneuvottelu siitä, että kuorsataanko, vaiko ei. Ja jos kyllä, niin olisi parempi etsiytyä kuusenpersuksiin rohisemaan. Valoisa pohjoisen yö sulkee meidät lopulta armollisesti suojaansa.

     

    Ma 24.7. Aittajärvi - Sarvioja - Pirunportti - Muorravaarakka
    Aamun sää näyttää valoisalta. Tulee lämmin päivä. Matkamme käy tänään hourupäiden maahan. Porovaeltajat, joita tällä kertaa on 17 sielua suoriutuvat aamutoimistaan joutuisaan. Nostamme reput selkään jo yhdeksän tienoossa. Pienet riparilaiset katselevat jälkeemme. He eivät vielä tiedä, mikä heitä odottaa.

    Ylitämme Suomun kahluupaikalta. Tänä suvena joessa on vettä vaikka toisille jakaa. Pääsemme kuitenkin kommelluksitta vastarannalle. Räpylät kuivaksi ja housut jalkaan. Sitten rinkka pykälään ja matka kohti Sarviojaa tai mene ja tiedä vaikkapa Muorravaarakkaan asti on edessä. Matkamme taittuu hyvin. Aamu on vielä siedettävän viileä, mutta keli lämpenee koko ajan. Kuotmuttipäälle kiivetessä aurinko porottaa jo päälakeen. Nousemme Kuotmuttipäälle ja kuljeskelemme päitä pitkin kohti Kaarnepään lakea. Välillä pidetään pientä taukoa Kuotmuttipään kummelilla. Rupattelu on vielä melko väkinäistä. Nousu käy jokaisen voimille. Pieni sielu miettii monet kerrat ensimmäisen päivän aikana, että miksi tuli taas lähdettyä. Pelkkää kärsimystä, tuskaa, verta, hikeä ja kyyneleitä! Tätä maisemaa kuljimme vuosi sitten syksyllä kollegani ja lukiolaisten kanssa. Itku ei ole kaukana silmäkulmasta kun tuon viimeisen yhteisen reissumme muistikuvat tulvivat verkkokalvollani. Se aika ei palaa enää koskaan! Miksi elämän pitää olla tällaista? Miksi ihminen ei saisi tehdä sitä, mikä on hyvää?

    Kaarnepäältä laskeutuminen alas Sarvijoen laaksoon on yhtä Himalajaa. Polvet ja nilkat ovat kovilla vielä tiineenä olevien reppujen kanssa. Hiki karpaloi otsalla ja valuu silmiin. Lopulta Sarvioja pilkahtelee edessämme. Kello käy kolmea, kun olemme perillä. Apuohjaajan kanssa käymme uimassa. Sarviojan jääkylmä vesi huuhtoo hiet niin että karvatkin ihosta irtoavat.

    Keitetään pöperöt ja lusikoidaan soppa naamaan. Pidetään sitten hieman hengähdystaukoa. Porukka vaikuttaa jo väsyneeltä. Varovasti kyselen, että jäädäänkö tähän vai vieläkö jatketaan Muorralle. Kuin yhdestä suusta nuoriso vastaa, että ”älä unta näe, ei kai me nyt tähän jäädä, vaeltamaanhan tänne on tultu!” Niinpä kerätään romppeet kasaan, nostetaan reppu selkää ja jatketaan matkaa Muorralle. Kompuroidaan Sarviojasta yli kaatunutta honkaa pitkin kuten edellissyksynäkin viimeisellä lukiovaelluksellamme. Sitten kohti Sarvijoen latvoja. Ylityksen jälkeen alkaa kapuaminen kohti Hietapään satulaa. Nousen kuitenkin hieman liian aikaisin ylös Hietapään laitaa. Pitäisi malttaa kuljeksia Sarviojan vartta vielä pidemmälle ja vasta sitten nousta satulasta Ukselmakuruun kun loivin rinne on kohdallaan. Hätäinen on kaikessa hätäinen!

    Nousemme Ukselmakurun pohjaa hissukseen kohti Pirunporttia. Onhan tätä lohkeamaa katseltu jo Kaarnepäältä ja mietitty sitä, kuinka pitkä matka tänne vielä onkaan. Pirunportissa makoilee pari retkeilijää. Ohitamme heidät ja koikkelehdimme louhikosta läpi Muorravaarakan puolelle. Itälaidalla on lunta melkoiset määrät. Kesä on ollut kylmä. Tänään on kuitenkin lämmin. Ilma on suorastaan läkähdyttävä. Istumme alas ja katselemme Muorran laaksoon. Vaeltajat alkavat olla väsyneitä. Matka painaa jo. Pientä sielua ketuttaa kympillä. Sitä haluaisi jo nukkumaan. Viimeisillä voimanrippeillä laskeudumme Muorravaarakanjoen varteen. Vielä joen ylitys ja sitten kipaisemme jo Ruoktun viereiselle nuotiopaikalle. Teltat nousevat kankaalle. Äänettömänä käy porukka ruoan tekoon. Pidetään vielä pieni yhteinen iltahetki ja sitten unille. Olemme sen ansainneet. Ensimmäiseksi vaelluspäiväksi tässä oli mittaa aivan kyllin.


    Ti 25.7. Muorravaarakka - Anterinmukka - Kuikkapää
    Toisen vaelluspäivän aamu on lämmin, suorastaan helteinen. Hiki virtaa tänään. Taivas on pilvetön, eikä tuulta ole edes ylhäällä tunturissa. Kesän hienoin keli! Lähdemme aamuhiljentymisen jälkeen matkaan kohti Anterimukkaa. Nousu ylös Tiyhtelmäkurua saa parempikuntoisenkin puuskuttamaan. Pumppu lyö kuin pajavasara. Muutaman tauon jälkeen saavutamme kuitenkin huipun. Katselemme takanamme avautuvaa Muorran laaksoa ja Pirunportin lohkeamaa. Näkymät ovat häkellyttävän hienot. Ylhäällä odottelemme pari tuntia Aslakin vierailua. Sitten jatketaan taas matkaa Kaarreojan vartta kohti Mukkaköngästä.

    Seisova keli ja puuttomassa tunturissa läköttävä aurinko uuvuttaa. Harvoin on matkan teko tuntunut minusta näin raskaalta. Ehkä aamuinen stressikin nostaa sykettä. Tuntuu siltä, ettei jaksaisi kestää kaikkea tätä. Päässä pyörii huoli porukan jaksamisesta, epäonnistumisista ja oman elämän murheista. Mielen sisällä pyörivät niin itsesyytökset, epäonnistumiset kuin päälle kaatuvat hylkäämisetkin. Tuossa olisi Kaarreojan varressa hyvä paikka ikuiselle levolle. Se houkuttaisi nyt! Miten voi joskus olla elämä synkkää!

    Anterinmukka saavutetaan neljän tienoossa. Pari tuntia meni käkkiessä siellä Tiyhtelmäkurun päällä. Mutta minkäpä vastoinkäymisille voi! Olemme kaikki aika sipissä. Kokkaillaan pöperöt ja pystytetään telttakylä Mukkakönkään kankaalle. Osa väestä haluaa ehdottomasti päästä luvatulle reissulle Kuikkapäälle. Markuksen ja Sannin johdolla valtaosa porukasta sonnustautuu matkaan. Minä jään lämmittämään saunaa ja valvomaan leirin jääneitä. Harmittaisi, jos en olisi viime syksyn synkällä yksinvaelluksellani Kuikkapäällä käynyt. Ei siitä tosin mitään lapsille kerrottavaa iloista mieltä jäänyt, mutta tulipahan käytyä. Haikein mielin silti katselen matkaan lähteneiden perään kun saatan heidät yli Kaarreojasta.

    Otan teltassa pienet unoset. Unten maa tekee hyvää väsyneelle mielelle. Sitten pientä pilkkeitten tekoa ja sauna tulille. Kämpällä on vain muutama retkeilijä meidän lisäksemme. Osa heistä majoittuu tupaan, osa telttoihin tuvan takana. Käyn poikain kanssa saunassa. Uidaan Anterin viileässä vedessä. Terassilla istuessa itikkalauma hyökkää saunapuhtoiselle iholle. Joelle katsellessa mieleen tulvivat menneet reissut, jolloin tulimme tänne Vongoivalta. Ylitimme joen rättiväsyneinä. Sitten istuimme tässä saunan terassilla ja keräsimme uutta voimaa seuraavaa päivää varten.

    Kuikkapään kävijät saapuvat leiriin takaisin vasta puoli 11 tienoossa. Väki on väsynyttä, mutta ihastelevat monisanaisesti Kuikkapään näkymiä. Hyvä, että tämäkin päivä tuli nähtyä! Sauna on lämmin heillekin. Kohta raikuu iloinen nauruntyrske joelta kun vaeltajat käyvät uimasille. Paistamme vielä räiskäleitä tulilla. Ilta viilenee lämpimänkin päivän jälkeen. Huomenna käy matkamme jo Luirolle päin. Teltta kutsuu kulkijaa. Unta ei tarvitse houkutella.


    Ke 26.7. Anterinmukka - Anterinpäät - Muorravaarakanjoen latva
    Aamupöperöiden ja pakkaamiset jälkeen jätetään hyvästit Mukkakönkäälle. Tänne tulee aina jotenkin mielellään. Kesäiseen aikaan täällä ei ole pahemmin ruuhkaa. Mutta annahan olla kun syksy saa. Anterinmukan saunaan on kilometrin jono ja tupa täynnä porukkaa eteisen penkkien alustoja myöten.

    Nostamme reput pykälään vartin yli kymmenen. Läpytellään jonkin matkaa Anterin tukkitietä kohti etelää. Sitten alkaa nousu kohti Anterinpäitä. On hullun kuuma keli. Tauolla kyselen nuoriso vesivarantojen tilaa. Kertovat juoneensa jo vedet parempiin suihin. Lähetämme vedenhakupartion alas puronuomaa. Tässä kelissä menee vettä litra ja kilometri. Tunturipuron raikkaan veden voimin könyämme ylös Anterinpäille. Istutaan alas, soitellaan äiteelle ja laitetaan kavereille tekstareita. Vietetään huipulla ainakin tunti istuksien, jutellen, maisemia ihaillen tai muuten vaan.

    Suuntaamme Anterinpäitä pitkin kohti Akanhärkäkurua. Aurinko läköttää pilvettömältä taivaalta. Tuulenvierettäkään ei käy. Tämä yht´äkkinen helleaalto käy kunnon päälle. Tänä kesänä on kotisuomessa totuttu vain sateeseen, sateeseen ja sateeseen. Mitä olemme tehneet, että ansaitsimme nämä kelit? Akanhärkäkuruun laskeutuminen on rankkaa. Puheensorina takanani hiljenee ja häntä alkaa jäädä. Alkaisi olla ruokatauon paikka.

    Saavutetaan kuru. Istutaan puron varren kanervikkoon ja kokkaillan pöperöt. Avustaja Sanni vaipuu unten maille. Nuori sielu tarvitsee unta kasvaakseen vanhaksi ja äkäiseksi vaeltajaksi. Herätellään kuitenkin neito matkaan muiden mukaan. Ei häntä oikein uskalla tännekään jättää nukkumaan. Tiedä vaikka tulisi Prisnsessa Ruususen tuhatvuotinen uni. Nykymaailmassa ei ole prinssejä prinsessojamme herättelemään – vain tämmöisiä pahaltahaisevia karvaisiä äijiä! Trangiat laitetaan läjään ja reppu nostetaan pykälään. Sitten suunta kohti Muorravaarakanjokea. Vettä virtaa kuin Gangesissa ja siksi on riisuttava töppöset jalasta. Kahlaamme yli Jordanista ja kuivaamme vastarannalla varpaanvälit. Sitten matkaan kohti tuttua nuotiopaikkaa.

    Muorravaarakanjoen vartta kulkiessa nenääni käy vieno savun tuoksu ja enteilen, ettei meille löydy nuotiopaikalta yömajaa. Leiripaikkaan tultaessa tapaamme nuoremman pariskunnan, joka virittelee kyyhkyslakkaa nuotiopaikalla. Tulisijassa loimuavat Muhisliekit. Nuoren parin katse kertoo paljon. He ajattelivat olevansa ainoat ihmislajin edustajat Sokostin takana ja nyt tällainen apinalauma vie heidän kahdenkeskisen laatuaikansa. Jatkammekin suosiolla matkaa ylös jokivartta. Jonkin matkaa taivallettuamme tiedustelemme Markuksen kanssa suoja-asemat ja pystytämme jokivarteen muukalaisleirimme. Todetaan uusi leiripaikkamme hienoksi ja vietetään siinä kiva ilta. Edessämme kohoaa Sokosti. Tuossa vieressä solisee Muorranlatva. Takana erämaata, Itäkairaa. Hento usva laskeutuu jokivarteen. Erämaa on hiljainen. Ei kuulu äänen ääntäkään. Mikä tässä meidän on ollessa. Istutaan nuotiolla, kokkaillaan ja annetaan jutun kiertää. Puhelimeen tulee eleetön ja surullinen viesti. Otan osaa. On monella tapaa sanaton ja haikea olo. Ajatus kulkee vuosien taa. Silmänurkassa on kaihon kyynel.


    To 27.7. Muorravaarakanjoen latva - Sokosti - Luirojärvi
    Herätään Sokostin kainalossa tällä hienolla leiripaikallamme. Vaellus voi olla parhaimmillaan tätä. Kuljimme koko eilisen päivän tavaten vain edellisen nuotiopaikan pariskunnan. Kävimme yösijallemme tähän Sokostin taa, Muorran latvalle, keskelle erämaata. Jokivarressa pidimme pientä nuotiota. Istuskelimme tulen ympärillä. Juttelimme hiljaa tai olimme vaiti. Ehkä näistä hetkistä jää mieleen jotakin vaeltamisen hienoudesta. Yksinkertainen on kaunista!

    Kokkailemme vaiteliaina aamupuurot. Vietämme lyhyen aamuhetken. Ymmärrämme, että hienoin osa matkastamme on ohi. On palattava ihmisten ilmoille. Luirolla ei ole enää tätä rauhaa, erämaan hiljaisuutta, karuutta, kauneutta. Mutta tähänkään ei voi jäädä. On lähdettävä. Kustaan nuotioon ja karavaani käy matkaan kohti Sokostin huippua. Onneksi tänään on pilvistä ja käy pieni tuulenvire. Nousu menee hyvin. Nuoriso kapuaa Sokostin rinnettä kuin pyhiinvaeltajat kohti Jerusalemia. Ollaan jo 12 maissa ylhäällä. Istutaan kummelille, otetaan kuvia ja katsellaan alhaalla helmeilevää Luiroa. Kohta ylös huipulle saapuvat riparilaisetkin. Otetaan muutama yhteinenkin kuva todisteeksi kotiväelle. Laskeudutaan sitten alas Jaulutuskuruun, jossa syödään.

    Istuskelen puron vierustalla. Kokkailen jotakin murkinaa itselleni ja avustajilleni. Ajatus palaa vuosien takaisiin reissuihin ja miten tässä istuimme samalla tavoin kokkailemassa päivämurkinaamme. Milloin mukana olivat omat pojat, milloin oppilaitani vuosien takaa. Ja miten kerran Ewe herätti minut tästä unilta ja kulki kanssamme Luirolle. Ne menneet hetket eivät koskaan enää palaa. Muistot kuitenkin elävät, kulkevat mukanani haikeina ja joskus niin kipeinäkin.

    Läpytellään sitten Luirolle. Paikka muistuttaa mustalaisleiriä, vain vankkurit ja arohevoset puuttuvat. Telttakylä on levähtänyt pitkin pusikkoa. Luirolle tulo ahdistaa minua. Ehkä syynä on osin se, millainen lomakylä tästä tuli Hiltonin ja ylös siirretyn uuden saunan myötä. Mieli askaroi siinä vanhassa Luirossa, hämärässä rannan saunassa, yhteisissä yöllisissä tuokioissamme saunan seinustan penkillä. Tämmöinen se on vain menneissä muistoissa elävän ihmisen kohtalo! Kaikki hyvä on takanapäin!

    Pidetään kuitenkin rantanuotiolla yhteinen iltamessu. Nuorempi Tefke kääntelee kalaa paistinpannussa. Nuori mies on jo verenperintönä valmis vaeltaja, eränkävijä. Vetureitten kanssa painumme saunaan. Istumme hetken lauteilla. Evaluoimme harvakseltaan vaelluksen kulkua. Sitten kutsuu jo teltan hämärä. On aika painua unille. Ei jaksa enää kukkua vanha! Huomenna läpytellään Lupukoitten yli kotiin päin. Tämäkin reissu alkaa olla lähtöitkua vaille valmis.


    Pe 28.7. Luirojärvi - Lupukkapäät - Porttikoski
    Luirolta lähtöaamu on aina sellainen hätäinen, yhtä sykyilyä. Väki tajuaa, että kohta tämä vaeltamisen hienous päättyy. Enää yksi yö tunturissa ja sitten kaikki on ohi. Alkaa loputtomalta tuntuva seuraavan kesän ja vaelluksen odottelu. Välissä on pitkä ja synkkä syksy, pimeä talvi, yksinäinen tarpominen hämärästä hämärään. Sen rinnalla tämä vaelluksen viikko on kuin paratiisi, coitus, lyhyt vapauden hetki kurjuudesta.

    Aamupuuron ja rensseleiden kasaamisen jälkeen vilkaisemme vielä kerran Luiron nuotiopaikkaa. Sitten käännämme selän ja läpyttelemme Luirojoen luusuaan. Joen yli on ilmestynyt silta. Siitä on jo käyty Vaellusnetissä pitkät itkut. Jollekin vaeltajalle Luiron silta on pyhäinhäväistys, anteeksiantamaton teko Pyhällä Maalla. Minusta nähden silta olkoon! Jos ei joku silta halua käyttää, kahlatkoon mielihyvin muniaan myöten vaikka koko järven halki.

    Lähdemme raahustamaan kohti Lupukoita. Suot ovat kosteita. Kiertelemme märimpiä paikkoja. Luiro jää taaksemme. Aurinko porottaa taivaalla. Ruokailemme Lupukkapään ja Joukhaispään satulasta Tammakkolampeen laskevan puron varressa. Pieni kirkas puronliru juoksee kivikkoisen kurun pohjalla. Siinä kokkailemme pöperöt, tarinoimme ja vietämme pientä siestaa.

    Sitten matkaan kohti Porttikoskea. Sinne saakin läpytellä pitkän päivän. Edessä kulkiessa mielessä askaroi huoli siitä, kuinka takana kulkeva porukka jaksaa pitkän taipaleen. Missä vaiheessa jaksaminen kääntyy väsymykseksi, ärtymykseksi, uupumiseksi? Vanhojen kulkijoiden mieltä lämmittää tieto Porttikosken hienosta leiripaikasta, viimeisestä yöstä tunturissa. Ylhäällä Lupukkapään laidalla pidämme vielä taukoa. Katselemme takanamme avautuvaa ylevää tunturimaisemaa. Tuolla helmeilee Luiro. Sen takana kohoaa Sokosti. Jossakin sen suojassa olimme Muorran varressa toissayön. Siellä ovat Anterinpäät, Kuikkapää, Vongoiva. Ne ovat tältä kesältä nähdyt. Vieläkö pääsemme joskus takaisin?

    Nousemme Lupukkapään pohjoislaitaa ylös Kalavankalle ja kohti Peurapäätä. Matkalla on kilometri toisensa jälkeen paljasta tunturiylänköä, rakkaa, louhikkoa mutta myös tasaista lakea. Kalavankan jälkeen laskeudumme jo puurajaan. Loputtomalta tuntuva vaivaiskoivikko hidastaa kulkemista. Miehen korkuisten, tiheässä kasvavien vaivaiskoivujen kiertely tuntuu uuvuttavalta. Lopulta alamme laskeutua kohti Suomujoen laaksoa. Pidämme vielä taukoa ylhäällä. Katselemme alas laaksoon. Siellä odottaa Porttikoski. Matkaa on tehty jo reilut 20 kilometriä. Ja vielä on muutama virsta edessä. Askel painaa kulkijoilla. Alkaisi olla jo ruoan aika!

    Porttikoski saavutetaan kuuteen mennessä. Asetutaan taloksi. Pystytetään teltat männikkökankaalle. Laitetaan tulet nuotioon ja nuoriso aloittaa kokkailut. Käyn huuhtomassa matkan hiet joessa. Vesi virkistää riutunutta kehoa. Uinnin jälkeen on kuin uusi ihminen. Miltei jokaisessa varpaassa on rakko. Vaellusta varten ostamani uudet Salomonit olivat vikaostos. Kengät olivat aivan liian pehmeät. Vähän kuin lampaantissit! Sen siitä saa kun uskoo urheilukaupan myyjää. Oma vika silti kun ei ole oppinut vuosikymmenien saatossa kunnon kenkiä hankkimaan. Jatkossa pitänee kulkea pelkissä nokialaisissa.

    Laitetaan ruokaa ja paistetaan plättyjä taikina toisensa perään. Juttu kiertää nuotioringissä. Käydään läpi vaelluksen unohtumattomia hetkiä. Jutut kiertävät totuttuun tapaan myös kouluun, opettajiin, koulukavereihin. Nuotiolla avaudutaan pettymysten ja ilon hetkistä tai koulussa koetuista vääryyksistä. Vuosien ja vuosikymmenien saatossa olen kuullut koulun kollegoista jutun jos toisenkin. Ihmiset näyttäytyvät nuoren silmissä usein toisilta kuin opettajahuoneen kahvihuoneessa. Juttujen edetessä muistutan vanhaan tapaan vaeltajiani siitä, kuinka jokaisen on muistettava, että nämä jutut jäävät tänne. Yhteisen matkan aikana kuulluista asioista ei puhuta muualla! Toisen ihmisen maine on hänen kallein omaisuutensa. Olen itse kokenut kerran sen, miltä tuntuu kun reissun jälkeen nuo nuotioringissä puhutut jutut on vääristeltyinä viety eteenpäin. Millä voit puolustautua siihen, että maineesi tieten tahtoen liataan? Että sinusta uskotaan sellaista, mikä ei ole totta. Että sinua lyödään asioilla, jotka kerran on jo luottamuksella suljettu. Näillä mietteillä katselen vaeltajiani. Lähes he kaikki ovat entisiä oppilaita koulusta, josta jouduin pois. Ei mahda mitään sille, että ikävä tulee puseroon. Siksi on paettava teltan hämärään kammioon. Pitkälle yöhön kuuluu nuotiolta vielä iloinen puheensorina. Viimeinen yö tunturissa tältä erää on nuorison näkökulmasta koettava kokonaan. Tätä yötä ei ole lupa tuhlata nukkumiseen!

     

    La 29.7. Porttikoski - Aittajärvi

    Viimeinen aamu tunturissa. Yöllä heräsin sateeseen. Pisarat ropisivat telttakankaaseen. Sateen ääni yöllä teltassa on kuin rauhoittavaa musiikkia. Silti pieni harmitus tulee mielen päälle. Ei selvitty tälläkään reissulla kuivilla teltoilla. On taas edessä melkoinen revohka kunhan kaikki pataljoonan teltat kuivatellaan.

    Kokkailemme aamupuuromme vaiteliaina. Sitten istumme vielä hetken nuotioringissä, laulamme aamulaulun, juttelemme yhteisestä hienosta reissustamme tunturiin. On haikea ja hyvä mieli samalla aikaa. Oli hieno reissu, hyvät säät, mukava porukka, mieliin jäävä vaellus kaikkine käännekohtineen, tunturinhuippuineen, yöpaikkoineen. Suljemme menneet kokemukset muistojen lippaaseen ja kätkemme sen sydämiimme. Sitä raotamme pitkän ja pimeän talven aikana, muistelemme, kaihoten ikävöimme.

    Läpyttelemme vielä Suomujokivartta alajuoksua päin. Ylitämme Porttikosken sillan. Kuljemme joutuisaan kohti Aitajärveä. Porukka on vaiteliasta. Kaikilla on haikea mieli. Ajatus askaroi jo tulevassa kotiinpaluussa, koulussa, töissä. Saavutamme Aittajärven yhden maissa. Nuotiopaikalla on kalassa olevia turisteja. Asetumme romppeinemme nuotiopaikan vierustalle. Trangiat esiin ja ruoanlaittaminen alkaa. Muutaman hengen voimin menemme uimaan perhoa heittävän turistin kiusaksi. Vaelluksen hiet huuhdotaan nyt.

    Sitten on jo lähdettävä kaivamaan bussia montusta. Pienen maanittelun jälkeen Volvo lähtee tulille. Sisällä on kuin saunassa. Viikon verran aurinko on porottanut parkkipaikalla. Nyt enää lastaus edessä. Sitten ajo Tievalle. Huomenna matka Ivaloon ja Inariin. Ylihuomenna kotiin. Kaikki hyvä päättyy aikanaan!



    jauru