jauru.....

    Yksinäisen miehen yksinäinen vaellus Itäkairassa 12. - 17.9.2016



     

    Alkusanat
    Tämä vaelluspäiväkirja ei ole lasten luettavaa. Tämä on synkkääkin synkempi kertomus työssään loppuun palaneen ja yksin jäänen miehen vaelluksesta Itäkairaan. Sairaskertomus tämä on. Synkkä tarina loppuun palamisesta ja sen myötä työyhteisön ulkopuolelle sysäämisestä. Matkaan lähtiessäni ajattelin, että tähän loppuvat vaellukseni. Toivorikkaasti suunnittelin jääväni jonnekin Itäkairan kuusen katveeseen tai Jaurun varren painanteeseen. Tulin kuitenkin reissulta takaisin. En tosin edelleenkään osaa sanoa, oliko se oikein vai väärin. Kävelin heikkopäisen lailla pitkiä päivämatkoja. Rääkkäsin itseäni. Puhelin ja itkeskelin itsekseni kuin Niuvanniemen potilas. Jos olisi ollut Lutherin mustepullo mukana, olisi koko Itäkaira musteella tahrattuja piruja täynnä. Mieli oli musta, mutta syksyn kaira oli kaikessa rujoudessaankin lempeä, kaunis. Vähitellen olen talven mittaan käännellyt loppuun palamiseni ja saamieni iskujen syitä - kaivellut monta puukkoa selkäpiistäni. Vuosien ajan tein työpaikalla yli 50-tuntista työviikkoa, jätin pitämättä vuosilomia, tein ilmaisia sijaisuuksia ja mitä kaikkea. Vuoden 2015 lomautukset kaatuivat työpaikallani niskaani. Jäin totaalisen yksin työtaakkani alle. Ihmisten tunteiden ja ajatusten tunnistaminen hämärtyi. Tulin kärsimättömäksi kaikenlaiselle vatvomiselle, kyselyille, härskeille kahvikeskusteluille. Lopulta sain sen, mikä työssä uupuneelle yleensä kuuluu. Puukkoa toisensa perään ja sen, että vanhat kalakaverit käänsivät selkänsä. Työ, oppilaat ja työyhteisö olivat olleet minulle tärkeät. Olin ottanut heidät kaikki töihin taloon. Emme riidelleet tai räiskineet, työtä tehtiin yhdessä. He olivat ystäviäni, kollegoitani, joiden elämäntilanteet ja ajatukset tunsin. Kaikki loppui yhdessä hetkessä uupumiseeni. Sen jälkeen kohtasin vain poiskääntyneet selät, ilkeitä sanoja, juoruja, ystävyyden lopun. Heille se hetki oli mahdollisuus johonkin parempaan. Minulle loppu. Näinhän se elämä ihmisten maailmassa menee. Mutta pahaltahan semmoinen tuntuu. Jos on surkimus - niin sitten on!


    Maanantai 12.9.
    Aamulla teen vielä työpaikalla viimeiset toimeni. Sähköisten kirjoitusten haku verkosta. Sitten kaikki työt ovat tehdyt. Burn out on tehnyt miehestä selvää. Olen ihan raato. Vuosien puserrus ilman kunnon lomia kostautuu nyt. Loppuun palaneesta tulee työyhteispsykologian lakien mukaisesti syypää kaikkeen. Taakan ja odotusten alle väsynyt saa syntipukin leiman otsaansa ja potkun perseeseen. Mies saa mennä. Viidentoista vuoden työ on hetkessä ohi. Hetken katselen huonettani. Olen tyhjentänyt sen viikonlopun aikana. Muistot oppilaista, kollegoista, tapaamisista, palavereista tulvivat mieleen. Miten rakensimme tätä koulukeskusta, suunnittelimme pihaa, istutimme puita, vietimme juhlia. Sitten tulee isolle miehelle itku. Haikeilla mielin, pala kurkussa suljen oven. Kukaan ei kaipaile perääni. Lähtökahvit jäävät juomatta. Kukkapuska lähtöni jouduttamisesta on jo annettu toisaalle. Mutta onhan hautausmaa jo ennestäänkin täynnä meitä korvaamattomia työnsankareita. Totisesti sinne tekisi mieli jo mennä lepäämään. Katsotaan nyt pitkän ja pimeän talven aikana, onko tänne rikospaikalle enää paluuta – entiselleen elämä ei enää kuitenkaan tule. Kun mies on paskiainen, niin ei se jalostu vaikka mitä tehtäisiin. Häpeä epäonnistumisesta toisten edessä on ihan pohjaton. Jos häpeään ja epäonnistumiseen voisi kuolla, niin osalleni se olisi ihan kohtuullista. Mutta kuten Paavo Väyrynen jalosti todistaa, että vitutukseen ei voi kuolla, niin ei sitten!

    Kotona nostan romppeeni Lantaruiserin peräkonttiin – kuten kollega ystävällisesti autoani nimitteli – vaikka kuskiahan hän sillä toki tarkoitti.. Niinpä saa auto nyt lantaa kuljettaa! Sitten tien päälle kohti pohjoista. Lantaruiserin rengas laulaa pimeällä tiellä:
    ”Vihan päivä kauhistava!
    Polttaa kaiken tuhkaksi.
    Dies irae, dies illa.
    Solvet saeculum in favilla! ”

    Jo saisi tulla tulta ja tulikiveä. Ei tässä ole enää mieltä kituuttaa ja olla ihmisten kiusana. Mutta tehdään nyt ensin tämä reissu. Mennään sitten vasta tuomiolle ja kurkunkatkaisijalle. Puukkoja on kyllä  tallessa, minkä selästä ehtii kaivaa. Matkalla pysähtelen tutuksi tulleille maitolaitureille, Kontiomäki, Kuusamo, Salla. Soitan Helenalle Kemihaaraan ja varaan yösijan. Sallan tiellä pimenee jo. Mieli askartelee menneessä. Epätoivo ja murhe valtaa mielen. Mitenhän tämän reissun käy? Kemihaarassa asetun saunakammariin. Otan vielä pientä iltapalaa. Ilmassa on koleutta, syksyn pimeää synkkyyttä. Unesta kiinni saaminen on yhtä taistelua mielen petoja vastaan.

     

    Tiistai 13.9.

    Aamulla saunakamarissa kampeaa ylös mies, joka on kuin haudasta noussut. Pussit silmien alla, huonosti nukuttu - työpaikan pelkojen kanssa taisteltu - yö. Tässähän on vaellus mitä parhaassa alussa. Käyn maksamassa Jussille majoituksen. Pakkaan rinkkaan kaiken, mitä Lantaruiserin peräkontista löytyy. Sitten kohti Jaurua.

    Läpyttelen jokivartta kohti Peskihaaraa. Pidän pientä taukoa Keskihaaran tulipaikalla. Tässä muistaa aina pojan kanssa tehdyn talvivaelluksen. Tunnen edelleen häpeää ja syyllisyyttä siitä, miten kovalle nuori mies joutui kanssani tuolloin. Poika ei saanut kunnon ruokaa, ei lepoa, eikä varmaan mitään iloakaan vaelluksestamme. Mutta jos on surkea esimiehenä, niin on sitä surkeampi kaikkien kanssa – jopa omien lasten kasvattajana! Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi. Näitten häpeäkokemusten kanssa on mentävä hautaan saakka. Ainoa toivo on, ettei se hetki olisi kaukana.

    Tulipaikan jälkeen maasto muuttuu entistä märemmäksi. Kahlaan märkää suota kuin kurki keväällä. Ei ole koskaan ennen syksyn vaelluksilla ollut vielä näin märkää keliä. Tätä menoa koko Itä-Lappi on kohta yhtä Lokan allasta. Ensimmäisen päivän kulkeminen on yhtä sykyilyä kuten aina. On kauhea kiire päästä eteenpäin. Rinkka painaa kuin syntikuorma. Ajatus harhailee levottomasti asiasta toiseen. Työpaikalta lähtemiseen liittyvä ahdistus musertaa mielen. Muistelen menneitä syksyvaelluksia täällä. Miten kaikki oli vielä silloin kohdallaan. Mistä nämä kaikki synkät pilvet tulivat, jotka särkivät elämästä kaiken ilon?

    Peskihaarassa teen ruokaa tyhjällä kämpällä. Käyn vettä lähteestä. Onneksi ei tarvitse talvikelin tapaan rämpiä suon yli jokivarteen asti vedenhakuun. Ruoan päälle torkahdan tunnin verran lavitsalla. Kylmä ravistaa vanhaa miestä kuin horkkatautista. Vieraskirjan mukaan porukkaa on pyörinyt täällä vähänlaisesti. Sirkka, Esko ja Eräkulkuri sentään ovat ovea raottanet. Mutta odotetaanhan kun talvi tulee ja Kemihaara-Jauru Avenue avataan. Saa liikennevalot kämpän nurkalle laittaa, että pääsee uralle toisten sekaan.

    Läpyttelen kohti Jussinmurustaa. Koetan oikoa polunmutkia, mutta ymmärrän pian, ettei siitä ole mitään iloa. Samaa suota kaikkialla. Peskihaarasta tuleva polku on osin kadonnut sammalikkoon. Tätä kuljetaan sulan maan aikoihin enää harvakseltaan. Lopulta polku yhtyy mönkkärinuraan. Se sentään on ollut ahkerassa käytössä. Jussinmurustan laavulla pidän vain pientä taukoa. Otan välipalaa. Kylmä löytää heti tiensä märän paidan alle kun istahtaa alas. Täytyisi olla koko ajan liikkeessä kuin nälkäisen ajokoiran!

    Kello on jo kuuden maita kun jatkan matkaa Jussinmurustalta kohti Jaurua. Ilta alkaa hiipiä metsään. Ruska on tänä vuonna olematon. Lehtipuut ovat pudottaneet jo lehtensä. Vain siellä täällä kasvavassa pihlajassa on oksilla punaista. Maaruskakin on melko väritöntä, laimeaa. Talouden laskusuhdanne näkyy säästöinä täälläkin. Mitäpä sitä kalliita värejä turhaan tuhlaamaan! Polku kiertelee Itäkairan kuusikossa vanhan ja uuden poroaidan vieruksia. Viime talven lumituhot näkyvät pudonneina latvuksina ja maahan kaatuneina vaivaiskoivuina. Polku kiertelee metrin matkalla kaksi.

    Murustalla kuuluu pienen matkaa puhelin. On laitettava viimeiset viestit, että vielä ollaan hengissä. Sitä ei osaa luvata, että kauanko.. Murustaa laskeutuessa ajattelee, miten tässä saa talvikelissä nauttia vapaalaskusta. Nyt on töpöteltävä tossua toisen eteen. Vongoivan takana punertaa taivas. Aurinko painuu mailleen. Tuonne pitäisi koettaa huomenna kiivetä. Peuraselän kämppä on tyhjillään. Arpoilen teltan pystyttämistä. On pimeää ja paleltaa. Laiskuus voittaa. Levittelen tavarat kämpän lavitsalle. Teen tulet kaminaan. Laitan hieman iltapalaa. Väsyttää ja nukuttaa ja vituttaakin ihan kympillä. Ryömin makuupussiin. Wiljami hiiri rapistelee seinän raossa. Ensimmäiseksi päiväksi tuli vanhalle miehelle matkaa ihan kyllin. Ei tämä silti jalostanut miestä eikä mieltä mihinkään. Yhtä synkkää kaikki. Tässä toivorikkaassa mielentilassa nukahdan Peuraselän ritsille.

     

    Keskiviikko 14.9.

    Herään Peuraselässä 7n tienoossa. Yöllä on ollut pakkasta. Maa on kuurassa. Käyn pihan perällä juottamassa hevosta. Huomaan, että lähellä kämppää onkin teltta. Yöllä en pimeässä huomannut koko asumusta. Hyvä etten astunut päälle. Teltalla yöpyi pari naispuolista retkeilijää. Kertoivat, että hieman oli yöllä viileää. Suunnittelivat menevänsä Härkävaaraan suorinta tietä. Pelottelin heitä hieman, että suota saa kahlata kuin kurki muniaan myöten. Sanoin, että itse menisin Härkävaaraan Peskihaaran kautta kiertäen. Neidot väittävät, ettei kassien kastuminen heitä haittaa. Peloton löytää aina tien vaikka toisen sisään. Siinäkään asiassa ei kannata vanhan äijän neuvoille paljon arvoa antaa.

    Aamupalan jälkeen kokoan maallisen omaisuuteni rinkkaan. Hyökkään yli Jaurusta. Vesi on jäätävän kylmää. Koivet ovat kuin vanhan mummon ryppyiset jalat ja kassit rusinana kun tarkastelen vaurioitani vastarannalla. Kasseille ei ole enää käyttöä, mutta jaloilla pitäisi kävellä vielä hautaan saakka. Otan suunnan kohti Vongoivaa. Kuljeskelen Iso-ojan laitaa. On vanhaa ja uutta poroaitaa, ikivanhaa männikköä, myrskyn kaatamia keloja, ennen kulkematonta kairaa. Tämä kaira on mukavaa kulkea. Petäjikkö on harvaa, siellä täällä maahan kaatunut kelo. Porojen polkuja risteilee sinne tänne. Sammalikko jalan alla on pehmeää. Nousen lopulta Pittivaaran ja Pittikuolpunan laitoja puron varteen. Puron varsi on kuitenkin virhearvio. Kulkeminen on yhtä könyämistä louhikossa. Tämmöisestä ei ollut kyllä puhetta Kemppisen Poropolku kutsuu kirjassa. Luvattiin polveilevia polkuja, tunturin laitaa, puron vierustaa kiemurtelevaa uraa. Kerrankos ne kirjailijat asioita kaunistelevat!

    Tyyrojan varteen saapuessani tapaan Tahvolta tulevan polun. Polulla tulee mies vastaan. Vaihdetaan jokunen sana. Nousen Vongoivan ja Pirravatselman laitaa kohti Tyyrojan latvaa. Vesiputouksen äärellä pudotan rinkan selästä ja käyn ruoan laittoon. Kylmä hytisyttää hartioita. Vongoivalta käy tuuli. Sää on silti vielä aurinkoinen. Kokkailen kurun suojassa pöperöt. Ruokalevolle ei voi jäädä. Kylmä alkaa kangistaa vanhaa miestä. Miten sitä ihmisellä on aina näin kylmä? Tuleekohan se sisältä päin? Mies on kuin pakastin, kylmä ja jäykkä kuin rautakanki. Johan se tosin siinä työolobarometrissä todettiin!

    Nousen Vongoivalle. Matkalla katselen pientä vaivaiseksi jäänyttä kelottunutta petäjää. Pystyyn jäänyt karahka muistuttaa omaa olotilaa. Tämmöinenköhän kelo sitä on kaikkien muiden silmissä. Yhtä ruma, piikikäs, pystyyn kuollut puu! Vongoivan huipulla on vaeltajien kokoontumisajot. Väkeä on kuin helluntaiepistolassa. En jaksa jäädä tarinoimaan. Mieli on niin maassa, että jo toisen ihmisen näkeminen pelottaa, tarinoimisesta puhumattakaan! Jatkan siis suosiolla matkaani kohti Anterinmukkaa. Koetan omasta mielestäni tehdä hyvät reitinvalinnat. Onhan tätä väliä tullut kuljettua jo useamman kerran, mutta aina sortuu johonkin typerään oikaisuun. Niinpä könyän louhikossa ja kiipeän otsa kiinni rinteessä kurujen reunamia matkalla kohti Lokan Alen Muurivaaraa. Tuuli puhaltaa vastaan koleana. Ukkovarvasta särkee tämä könyäminen. Ostin jokunen vuosi sitten uudet, kalliit Haglöfsin vaelluskengät. Nyt ne vuotavat kuin seula. Milloin hiertää varvasta, milloin kantapäätä. Aiemmin kuljin joillakin Hong Kongin halpiskengillä. Niissä ei ollut ongelmaa. Miksi piti sitten sortua tähän ruotsalaisten saapikkaaseen. Eihän sitä ole minnekään maastoon tehty, saati ihmisen jalkaan. Prinsessakenkä!

    Lokan Alen Muurivaaralla pidän pienen tauon lammenrannalla. Muistan, miten tässä pari kesää sitten nuoriso ui. Oli lämmin, aurinkoinen heinäkuun päivä. Sellainen muistikirjani kaunis lehti. Kaikki oli hyvin. Sain olla siinä niitten minulle tärkeitten nuorten vaeltajien kanssa paratiisilammella. Katselimme Ellan vesibalettia ja tyttöjen pulikointia. Nyt ei menisi veteen vaikka maksettaisiin. Eipä tuo mennytkään enää koskaan palaa. Vaellusten hetket ovat aina ainutkertaisia. Niitä ihmisiä, tunnelmia, tapahtumia et tapaa enää koskaan. Entinen on mennyt. On vain hienoja muistoja ja sitten tämä vitutuksen hieno hetki! Tällä toivorikkaalla ajatuksella nostan repun pykälään ja alan tallustella kohti Anterinmukkaa. Kiertelen tunturilta alas eteläpuolta kun aiemmin on menty suunnalla suoraan. Saa pomppia kuin patterijänis monenlaisessa louhikossa ennen kuin saavutan Anterinjoen. Sitten crocksit jalkaan ja hyökkään kuin Marokon kauhu Kollaalla yli joesta. Nuotiopaikka töyräällä on tyhjä. Lieneekö siinä heinäkuisen reissumme jälkeen kukaan majaillutkaan. Keskon hienoon kämppäänhän täällä kaikki tahtovat.

    Pystytän telttani nuotiopaikan lähelle. Vaihdan paitaa ja vedän lämmintä päälle. Teen tulet ja kokkailen iltaruokaa. Alkaa olla jo hämärää ja koleaa. Nuotion loimussa lämmittelen kroppaa ja ajattelen kuljettua matkaa. Käyn tervehtimässä tuvalla asuvia vaeltajia. Kysäisen jotakin saunasta, mutta en saa vastausta. Niinpä käyn sitten myöhään puolen yön tienoossa lyhyesti saunassa. Istun lauteilla, lyön löylyä ja annan lämmön pehmittää kylmettynyttä ruumista. Se tuntuu niin jumalattoman hyvältä. Sitten takaisin teltalle. Täysikuu kurkkii tummien pilvien raosta jostakin Vongoivan takaa. Kuunsilta Anterinjoessa näyttää aavemaiselta. Jos kuoleman saapumista kuvaisi jotenkin, niin tässä se on. Kuva on kuin Gallen-Kallelan maalauksesta Tuonelanjoelta. Joutsen vain puuttuu, eikä äitiäkään tässä ole. Ryömin makuupussiin. Kirjoittelen muutaman rivin otsalampun valossa. Silmäilen karttaa ja huomista matkaa Kuikkapäälle. Ei tässä ainakaan ennen Kuikkapäällä käyntiä jouda kuolemaan. Sitten voittaa jo uni.

     

    Torstai 15.9.

    Yöllä alkaa sataa kolmen tienoossa. On noustava ylös ja raahauduttava hakemaan narulla kuivavia vaatteita. Kosteita ovat ja haisevat märälle koiralle. Koetan sitten saada unenpäästä kiinni. Sade ropisee teltan kattoon. Se on kuin Mozartin musiikkia. Nukkumatti tulee heti. Aamulla könyän teltastani ulos vasta kahdeksan maissa. Virittelen nuotiota ja kokkailen aamupuuroa. Ensimmäiset tosivaeltajat tekevät ohimarssin nuotiopaikkani ohi. Häpeän myöhäistä heräämistäni sekä surkeaa ihmismuotoani ja painan päätä nuotioon. Kamppeet on ehkä heillä kuitenkin kuivuneet kämpässä paremmin kuin tässä talebaanileirissä. Kerään rohkeuteni ja vien märkiä romppeitani minäkin kämppään kuivumaan.

    Tihuuttaa vettä. Meinaan käydä lopultakin katsomassa sen Kuikkapään. Tätä Itäkairaa on tullut kierrettyä kuin tahkoa kolmisenkymmentä vuotta, eikä ole ollut miestä käydä Kuikkapäällä. Sehän on vanhojen vaeltajien ensimmäinen kysymys aina kohdattaessa. Että monestikos olet Kuikkapään huiputtanut? Eikähän tämä tosin taida Vaellusturinoitten kalifaatin mukaan oikeata Itäkairaakaan olla. Itäkairaa on vain pieni perseenkokoinen läntti jossakin Jaurun varressa. Mutta olipa Kuikkapää sitten Itäkairaa tai vaikkapa Jerusalemia, niin sinne mennään nyt! Nämä ylevät ajatukset siivittävät askellustani pohjoista kohti. Kohtaa näkyköön se Salomonin temppeli!

    Ensimmäinen arpominen tulee eteeni kun etsin ylityspaikkaa Kaarreojasta. Vettä on tänä syksynä siihen malliin, ettei vaelluskengillä ole ylitykseen mahdollisuuksia. Crocksit jalkaan ja niillä yli. Siinä sitten pidetään taas vastarannalla kengännauhasulkeisia kuin kansakoulun eteisessä. Nauhat solmussa sekä kansakoulun kauheudet mielessä nostan rinkan pykälään ja aloitan kiipeämisen kohti Rovapään lakea. Alkaa sataa. Sade tulee kuuroina. Tuulenpuuskat pieksävät miestä ja painavat vettä jokaisen rakoseen. Rinkan sadesuoja irtoaa jo ennen Rovapään lakea. Juoksen sadesuojan perässä pitkin lakea kuin heikkopäinen. Tunne on aivan sama kuin tuuli veisi lapselta elämän ensimmäisen ilmapallon. Itku tulee tämmöisestä kohtelusta!

    Rovapäällä avautuu eteen koko Kuikkapään seutu. Alhaalla juoksevien pilvien lomasta tunturien huiput levittäytyvät kauas aina itänaapurin puolelle saakka. Tuulenpuuskat yltyvät. Sadekuurot hakkaavat miestä kuin työolobarometri. Olen yltä päältä märkä. Kylmä hyökkää paidan alle. Sadesuoja on yhtenään repeytymässä irti. Sormet jäässä koetan laitella muutaman viestin kun kenttää on nyt lopultakin saatavilla. Kylmyys ja piiskaavaa sade koettelevat muutenkin alamaissa olevaa mielialaa. Työpaikan lähtötunnelmat lyövät yhä uudelleen hyökyaaltoina mielen maan rakoon. Kuljen kohti Kuikkapäätä suru puserossa. Tekisi niin mieli kyykähtää tänne, luovuttaa jo kaikki. Sää on aivan samanlainen kuin mielialakin, yhtä toivoton, piiskaava, kylmä, lohduton. Mitä varten lähdin tänne itkemään ja omaa surkeutta kohtaamaan? Ei tästä ole iloa itselle eikä kenellekään muullekaan. Olenpahan paskiainen edes poissa oikeiden ihmisten tieltä. Ymmärtää niitä, jotka asettuvat erakoiksi. Kun on poissa toisten tieltä, on poissa heidän mielestään ja muistoistaan. Että miten olisin vähiten vaivaksi kenellekään, ei olisi kenenkään tiellä – siinä elämäntehtäväni nyt! Alkaahan se agenda vihdoinkin kirkastua!

    Saavutan Kuikkapään huipun. Täältä Rovapäältä lähestyen huipulle saapuminen tuntuu liian helpolta. Onkohan Sokostille nousemista hankalampaa tällä seudulla olemassakaan? Tästä Kuikkapäästä on tullut unelmoitua neljällä vuosikymmenellä. Nyt sen saavuttaminen ei tunnu miltään. Omasta olotilasta johtuen en tunne mitään iloa. Kaikki on sitä samaa paskaa. Hetken nojailen rakkaiseen seinämään ja jatkan sitten matkaa alas kohti itää, Maalpurinojan vartta. Ihmettelen yhä sitä, miten väritön tämänvuotinen ruska on tai sitä ei tavallaan olekaan. Se on kuin kuva tästä elämäni kirkkaasta päivästä. Ei värejä olleenkaan – pelkkää mustaa! Mikä lienee värien katoamisen aiheuttanut. Aivan kuin silmiin olisi tullut kaihi sitten viime syksyn. Kävi kuin yhdelle tutulle veteraanille, joka osti uuden telkkarin kun entisestä katosivat värit. Mutta ei niitä uudessakaan ollut. Kaihileikkaus palautti värit niin uuteen kuin vanhaankin telkkuun. Onkohan täällä sama asia? Värejä on kaikissa sävyissä. En vaan tältä alakuloltakin sitä näe! Pitäisikö mennä kaihileikkaukseen tai ehkä lobotomia olisi meikäläiselle tarpeempaan.

    Kuljeskelen Maalpurinojan vartta. Sadekuurot  tulevat vähä väliä. Tuuli heittelee miestä pitkin tunturin laitaa. Onnettomat Haglöfsin vaelluskenkäni laskevat veden sisään, mutta eivät ulos. Nämä ovat kuin vanha laho puuvene – laskee veden sisään, mutta ei vuoda sitä ulos. Kaarreojalla temmon litimärät kengät jalasta. Jalat muistuttavat vanhan mummon räpylää. Loppumatkan Mukkakönkäälle hyökkään Crockseilla. Istahdan hetkeksi kämpän terassille ja kuoriudun märistä kamppeista. Kaadan vedet kengistä ja käyn heittämässä romppeet kämppään kuivumaan.

    Vetäydyn nuotiopaikalleni ja kokkailen pyttäriä. Kylmä on hiipinyt ihon alle niin, että saa latjata kaiken gardeoroobista löytyvän vaatevarannon päälle. Säätila on syksyinen – kylmä ja kostea. Mutta eihän tänne ole aurinkoa tultu ottamaan. Jälkiruoaksi keittelen kahvit. Sitä hörppiessäni kämpältä päin tulee mies nuotiolleni ja pyytää saunaan. Maailmankirjat alkavat olla sekaisin. Koskaan ennen ei moista pyyntöä ole kohdalle kairassa sattunut. Niinpä kaivelen pyyhkeen kainalooni ja köpöttelen saunalle. Kaveri esittelee itsensä ja tunnistaa sitten minut vaellusjuttujeni perusteella. Tarinoimme pitkän kaavan mukaan vaeltamisesta, Itäkairasta, kulkijoista ja jälkikasvun vaelluskoulutuksesta. Aika vierähtää mukavasti tarinoidessamme. Sitten enää teltalle ja pehkuihin. Kuikkapää on nähty. Eihän se ihan niin hieno ollut kuin Kemppisen kirjoissa kerrotaan. Mutta onpahan käyty. Ja kerrankos täällä elämässä totuus on paljon raadollisempi kuin tarinat. Elokuvissa kaikki on hyvin - ja lapsuuden muistoissa..

     

    Perjantai 16.9.

    Yö oli viileä. Onneksi ei kuitenkaan satanut. Heräsin kerta kerran perään painajaisiin. Aamulla herätessä on jo ahdistus valmiina mielessä. Mutta sitä saa, mitä tilaa. Oma vika, jos mies on kusipää. Ihmiset tulevat uniini ja käyvät oikeutta kanssani. Koko yön saa istua syytettyjen penkillä. Olisi huima keksintö semmoinen delete-nappi, josta saisi ikävät muistot ja ihmiset deletoitua. Oliskohan sitä itse kenenkään muistissa sitten enää. Vaan olisiko sillä väliäkään jos on tämmöinen paskiainen. Saisipan olla sitten ihan issekseeen. Tätä ylevää ajatusta filosofoidessani teen pienet kynsitulet ja kokkailen puurot. Käyn kämpältä kuivamassa olleet vaatteet. Kengät ovat edelleen litimärät. Vesi lorisee niistä kaadettaessa. Niin kuin todettua. Hyvät kengät – eivät vuoda, mutta laskevat vain vettä sisään.. En ostaisi Haglöfsin venettä, jos semmoinen on tarjolla joku päivä.

    Sitten teltta läjään ja romppeet rinkkaan. Tallustelen pari kilometriä mönkkärin uraa kohti Hammaskurua. Koetan löytää Anterinjoesta ylityspaikkaa, josta pääsisi kengät kuivina yli – vaikka märäthän ne nyt ovat jo valmiiksikin. Suosiolla läpyttelen yli crockseissa. Pienen jumppaamisen jälkeen ja kansakoulun kengännauhadiplomin tehtyäni suuntaan matkan kohti Kielitunturia. Tunturin päällä paistaa aurinkoa. Näkymät ovat hienot. Ilma on silti viileällä kantilla. Syksyhän tässä on, eikä täällä missään päiväntasaajalla olla! Otan pientä välipalaa kallionkolossa. Katselen tunturin päällä helmeileviä kirkasvetisiä lammikoita ja niitä kiertävää kalliota. Hieno on tämä tienoo. Tuolla Vongoiva, Anterinpäät, Vuomapää. Muutama kuva kännykkään ja taas eteenpäin.

    Läpyttelen reipasta vauhtia Vongoivan uusitulle kammille. Uusi kammi on entisillä sijoillaan. Ovi nyt kohti Siulanpäätä. Entisestä kammista muistuttaa enää vanha turvepaskahuussi. Kaikki muu on uutta, modernia rakennustaidetta. Entisen kammin rakentajina toimineet opettajani Pentti ja Leena tekivät aikanaan rakennusporukan kanssa suuren työn. Vanha kammi uhmasi säitä ja aikaa 30 vuotta. Siinä kammissa oli jotakin vanhaa, mennyttä vaeltajien aikaa tallella. Oli maalattia, kitukasvuisten vaivaiskoivujen ruoteet, oven raosta hämärään asumukseen kurkkiva valo, istumalankkujen alla pienen kamiinan pilkkeet. Monet kerrat istuin kammin oviaukolla tai nuotiopaikalla, milloin kesällä, syksyllä tai talvella. Muistelin Penttiä ja Leenaa sekä vanhoja vaelluskamuja, joiden kanssa tässä yövyttiin. Nyt ne muistot ovat suljettu omaan kirjaansa ja kansi on pantu kiinni. Sitä aikaa ei enää ole!

    Kokkailen Trangiallani nuotiopaikalla pienet pöperöt. Paikalle pelmahtaa äkisti muutama nykyaikainen retkeilijä. Katselen heidän vermeitään ja uudenlaisia keittimiään. Kaverit kiehauttavat kukin itse omat kuivamuonansa, hörppäävät päälle energiajuomaa. Tahvon suunnalta seuraamme saapuu puolijuoksua trikoissa ja maastojuoksukengissään Lepakkomiehen näköinen kaveri. Sanoo olevansa tupabongari, ja kuvaavansa kaikki puiston tuvat, kammit ja varmaan nuotiopaikatkin. Voi olla, että joutuu siihen pari päivää juoksemaan. Ihastelen miehen kuntoa ja hienoa unelmaa. Jotenkin tällaista vanhaa miestä alkaa masentamaan törmääminen uusitulla Vongoivan kammilla uuteen vaelluskulttuuriin. Olen ihan ahdistunut tästä äkillisestä törmäämisestä näihin uuden ajan vaeltajiin. Sitä huomaa äkkiä olevansa vanha, yksinäinen susi, joka koettaa epätoivoisesti roikkua jossakin vanhassa maailmassa, jota ei enää ole. Kyllähän sitä jo joutaisi turpeen alle – monestakin syystä!

    Kokoilen äkkiä romppeeni rinkkaan ja alan vääntäytyä matkaan. Tulee tarve paeta jonnekin missä saisi olla yksin ajatustensa ja häpeänsä kanssa.  Kuljeskelen Vongoivanjoen vartta jonkin matkaa. Sitten otan suunnan Tahvolle tietäen, että saan muutaman kerran nousta kurusta toiseen. Vaan onhan tässä aikaa. Sää on oikein hieno kulkea. Löydän muutamia kanttarelleja ja kokoilen niitä matkaan. Illalla voisi sitten tehdä kastikkeet Peuraselässä. Tahvon läheiset kankaat ovat hieno kulkea. Pehmeä sammalikko ja jäkäläkangas siivittää kulkua. Tästä olen hiihdellyt monet kerrat. Itäkairan kuusikoiden ohella tämä on mielimaisemaani.

    Tahvon tuvalla on hiljaista. Jonkin kulkijan rinkka on kuitenkin tuvan seinustalla. Omistaja lienee lähtenyt pistäytymään Vongoivalla. Kokkailen terassilla pienet pöperöt. Jatkan sitten matkaa kohti Peuraselkää. Matka taittuu joutuisaan. Tällä välillä ei ole pahemmin kiipeämisiä. On aivan hiljaista. Korpin raakuntakin on jo hiipunut. Poroja ei näy. Lienevät menneet paremmille sienimaille herkuttelemaan. Kulkiessaan miettii sitä, miten erinäköinen tämä seutu on talvella. Auhtiselän vaaran lumiset rinteet, Jaurun solina jään alla, porojen jylkkääminen kelkan jäljissä. Nyt on aivan elotonta, ilmassa syksyn kuolemaa. Maa on martaana, kuollut. Niin kuin tämä kulkijakin – pystyyn kuollut puu!

    Peuraelän tuvan alajuoksulla hyökkään yli Jaurusta. Vesi on yhä vietävän kylmää. Satutan ukkovarpaani pahanlaisesti kun pudotan rinkan sen päälle. Näillä varpailla okisi kuitenkin selvittävä monttuun saakka. Tuvalla on paikalla yksi mies. Hänkin on läpytellyt tänne Anterinmukasta. Kohta Murustan suunnasta saapuu kaksi väsyneen oloista kulkijaa. Miehet asettuvat tuvalle. Äijät päivittelevät kosteita jänkiä. Manto-ojalta tultaessa on saanut kahlata suota kuin kurki. Kuuntelen ukkojen tarinaa ja murehdin mielessäni sitä, että oma reissu alkaa olla jo ohi. Pystytän telttani puuliiterin taakse. Kokkailen nuotiopaikalla kanttarellikastiketta ja pyttipannua.

    Illalla istuskellaan jonkin aikaa tuvassa ja tarinoidaan vaeltamisesta. Tässä karhunmetsästäjien vanhassa tuvassa on jotakin aavemaista, synkkää. Voi hyvin kuvitella, miten yöllä kuulee kummitusten ravaavan vintillä. Itänaapurin raja on vain muutaman kilometrin päässä. Sitten on vain korpea, erämaata, karhun, suden, ahman ja Gulagien valtakuntaa. Näillä tienoilla Jaurun varressa kauan ennen meitä ovat hääränneet niin Mosku kuin Jaurun Miitrikin. Eräkulkurin mukaan Jaurun alajuoksun saaressa olisi vieläkin Moskun vanhan veneen raato tallella. Tässä ovat kulkeneet metsämiehet, Karsikkaan Leevi ja monet nykypolven kuulut kulkijat Eräkulkurista ja Prinsessasta lähtien.

    Hämärä hiipii Peuraselän tupaan. Kynttilän liekki lepattaa ikkunalasia vasten. Tuli rasahtelee kaminassa. Ukkojen turinointi jatkuu harvakseltaan. Päivän taival painaa jo jaloissa. Silmä alkaa lupsahdella unta vailla. Kokoilen evääni ulos rinkkaan, vetäydyn teltalleni ja käyn pehkuihin. Se on viimeinen yö näillä tienoilla tällä erää. On ollut lähellä, että jää viimeiseksi koko miehen kohdalla. Elämä alkaa olla sillä kantillaan.

     

    Lauantai 17.9.

    Kampeudun aamulla teltastani seitsemän tienoossa. Maa on pienessä kuurassa. Kokkailen aamupuuron. Anterinmukasta tullut kulkija tekee myös lähtöä. Illalla Manto-ojalta tulleet miehet kääntävät kylkeä kun käyn kokoilemassa kämpästä kuivumassa olleet vaatteeni. Sitten teltta läjään ja rinkka pykälään. Puoli yhdeksän maissa alan kiivetä Murustan mäkeä kohti sivistystä. Vaikka ei olekaan rekeä perässä, puhalluttaa Murustan rinne silti kulkijaa. Vanha ruuna alkaa olla jo väsynyt. Toista se olisi nuorten urhojen juosta näitä rinteitä. Vaan mihinkäpä tässä on kiire.

    Murustalta otan suunnan vanhan poroaidan vartta kohti Jussinmurustaa. Sää on pilvinen, viileä, mutta eipä sadakaan. Vaatimaton polku kiertelee poroaidan varren kuusikkoa. Siellä täällä tykkylumi on pudottanut kuusenlatvan polulle tai vanha aihki on kaatunut kulku-uran yli. Kilometrin matkalla polku kierrittelee hyvinkin tuplamatkan. Paikoin vanha polku-ura häviää näkymättömiin. Vanhat pitkospuutkin ovat jo aikansa eläneet. Tämmöinen vanha äijänkampura joutuu taiteilemaan kuin Olga Gorbut trapetsilla, että pääsee suosta yli. Märkä pitkospuu on tavattoman liukas jalan alla. Muutaman kerran saa huitoa kuten Niilo Ylivainio herätyskokouksessa tasapainoa etsiessään. Mutta mitäpä valittamaan. Miksi tehtäisiin uusia pitkoksia, jos niitä ei kukaan kulje! Kuka täällä kulkee, ellei meitä muutamia vanhoja maahan kaatuvia ukkoja lasketa? Kaiken kaikkiaan sulan maan aikaan kulkijoita ei täällä liene paljoa. Tulee mieleen edellistalvena Härkävaarassa tavatut saksalaisnuoret. He pahoittelivat sitä, ettei vaeltajille ole tehty täällä kunnon uria. Ja sitäkin, että täällä on muitakin kulkijoita. Ettei saa edes rauhassa yksin kulkea. Eipä haittaisi, vaikka nämä Itäkairan polut katoaisivatkin. Eiköhän Saariselän puolella ole tarpeeksi mönkkärinuria kulkea. Tämmöistä se vanhan kyynisen äijän visiointi on. Ei ole paljon vaeltamisen uudistumiselle ymmärrystä. Vanhana ihmisestä tulee tämmöinen jurottaja, kyynikko, synkistelijä.

    Jussinmurustalla istahdan laavun kynnykselle ja teen pienet kynsitulet. Otan pientä välipalaa. Jokin vaelluskengässä hiertää akillesta. Eikö riittänyt, että vesi lorisee sisään. Vielä tämä akilleen puukotuskin! Se tuli ihan selän takaa. Miksi nämä saappaatkin - vanhat ystävät, joiden kanssa on eletty yhdessä vuosikausia – kääntyivät nyt äkisti minua vastaan? Mitä pahaa olen niille tehnyt? Enkö yrittänyt hoitaa niitä niin kuin osasin? Enkö tehnyt kaikkeni niiden eteen? Aina ovat saaneet olla putsattuna ja puunattuna lämpimän varaston hyllyllä. Parempaa huolta niistä olen pitänyt kuin itsestäni. Sitten ne tekevät tämän. Kääntävät selän ja puukottavat arkaan paikkaan. Tekevät elämästäni kurjan. Pitääkö vaihtaa kengät vai mies? Itku tässä tulee isolle miehelle.

    Jussinmurustalta otan suunnan kohti Kemihaaraa. Nyt joutuu tempomaan tiuhaan tossua toisen eteen, jos meinaa olla tämän päivän lukuun kotiSuomessa. Matkalla pidän vain pari pientä taukoa. Aurinkokin on tullut näytille pilviverhon takaa. Mikäs tässä on läpytellessä. Mitä nyt varpaitten välissä lotisee vesi ja kenkä kääntää puukkoa akilleksessa. Mieli alkaa askarrella kotipuoleen paluussa. Ajatukset eivät ole oikein auvoisia. Muistot työpaikan viimeisistä päivistä tuntuvat musertavilta. Suru pusertaa rintaa. Elämä ei ole oikein kohdallaan. Niin tekisi mieli kyykähtää tänne jängän reunaan. Loppuisi kärvistely ja toisten kiusaaminen. Tätähän se vaeltaminen parhaimmillaankin on. Menneittein vatvomista, pään sisäisten pirujen kanssa taistelua, koettujen vääryyksien ja oman surkeuden murehtimista. Yhtä juhlaa siis!

    Saavutan Kemihaaran jo kahden tienoossa. Latjaan romppeet auton peräkonttiin. Vaihdan vaatteet kuiviin. Pahimmat hiet pesen juomapullon vedellä. Sitten jakaus kodalleen ja matka kotimaisemiin alkaa. Tulipahan kuljettua. En tiedä jalostiko reissu miestä tai mieltä yhtään? Ei kyllä koskaan ole näin synkissä aatoksissa tarvinnut vielä kulkea. Ehkä tämä itsensä rääkkääminen näyttää sen, että olen elossa. Kai sitä pitää tätä Ganossan matkaa vaan jatkaa – edes toisten kiusaksi!


    jauru