jauru.....

    Hiihtovaellus Itäkairassa 2. - 9.4.2015



Kuva: Vongoivalta alas Tyyrojan laaksoon 6.4.2015



    Talvivaellus 2015

    2.4. kiirastorstai
    Ajan ensin pojan luokse Sodankylään. Matkalla on kaikenlaista keliä. Meinaan ajaa poron päälle Kuusamon jälkeen. Tie on jäinen, ympärillä sysipimeää. Yht´äkkiä poron valkoiset koivet pomppivat edessäni sillalla. Kokeilen jarrua. Hiace liukuu jäisellä tiellä kuin pulkka. Ohjastan autoa poronkoipien ja sillankaiteen väliin. Juuri ja juuri siitä sovitaan hengissä molemmat. On jo puoli kahden maita yöllä, kun olen perillä. Sotavaltion rivitalon pihalla on jumalattomat kinokset lunta. Hyvä, että nuoren miehen Cruiserista katto näkyy. Sitten unille. Muutama tunti tulee kuitenkin sohvalla torkuttua. Pojan kanssa harvakseltaan tarinoidaan aamusella talven kuulumiset. Mietitään taas, että milloinkahan sota alkaa. Nuorella miehellä on stoalaiset olot. Lusikoita ja lautasiakin on vain yhdet parit. Baari- ja asekaapissa on enemmän roinaa kuin muussa kämpässä yhteensä. Mitäpä sitä nuori mies tavaralla tekee. Sitten ajelen aamun kähmyssä kohti Kemihaaraa. On kuin keväästä ei tällä korkeudella olisi vielä tietoakaan. Kemihaaran vartioaseman pihassa on elämää. Vaeltajien autoja muutama parkissa. Talon jälkikasvua on varmaankin tullut pääsiäispyhiksi kotiin. Morjestan pihassa yhtä kulkijaa, jonka reissu on jo takanapäin.


    3. 4. pitkäperjantai
    Latjaan kamppeita Hiacen kontista rekeen. Kuormaa välpätessä kuluu hyvinkin tunti. Aina sitä arpoo tässä, että mitä ottaisi ja mitä jättäisi. Kuusen persuksessa sitten huomaa, että aina on väärää tavaraa liikaa. Se, mitä tarvitsisi, jäi autoon. Sitten valjaat kiinni ja muuli matkaan. Vanhaan tapaan alku on melkoista tuppurointia. Pitkän aikaa on haettava oikeaa rytmiä. Mielessä takoo ajatus, että olisi päästävä perille Härkävaaraan, Pihtiojalle, Tahvolle, Berliiniin, ties minne. Mutta matkaa tekemään, vaeltamaanhan tänne on tultu - eikä koko ajan vain perille pääsemään. Vähitellen kulku alkaa rauhoittua. Hiihdon rytmi muuttuu unettavaksi työskentelyksi. Vuorotahdilla mennään. Järvisen suomupohjat laulavat. Ahkio rahisee karkeassa lumessa. Ajatus pyörii kehää. Koetan katsella metsää, lumisia puita, riekon jälkiä hangella, lumen alta kuultavaa vanhaa suksenuraa. Alkumatkasta arvon mielessäni, että minnekä menisi. Jäisikö Peskihaaraan, vai yrittäisikö Härkävaaraan.

    Seurailen Keskihaaran vartta kulkevaa vanhaa kelkan jälkeä. Tulipaikan jälkeen otan suunnan Härkävaaraan. Keli ei ole aivan kuin Kemppisen kirjoissa, mutta ei huonokaan. Kiertelen jänkiä, jossa hanki kestää metsää paremmin. Poroaidalla otan hieman evästä ja pidän taukoa. Tienoo on aivan hiljainen. Edes riekon käkätystä tai korpin raakuntaa ei kuulu. Vielä ne korpit minut täältä löytävät ja alkavat odotella nokka pitkällä ruokaansa. Ajatukset ovat vielä työssä ja eilisessä matkassa. Sielu ei ole ehtinyt muassa tänne asti. Kulkeminen alkaa olla raskasta. Reki painaa jumalattomasti. Ei ole tämä ruuna vielä tottunut työhönsä. Ajatuskin kiertää koko ajan kehää. Työpaikan murheet syyttävät takaraivossa. Tekemättömien ja huonosti hoidettujen töiden vuori painaa mielessä. Ahdistus asuu synkkänä puserossa. On tämä vaeltaminen hienoa. Ja niin mieltä ylentävää hommaa!

    Härkävaarassa olen puoli viiden tienoossa. Kämpän pihaan ovat juuri tulleet Jukka ja Tiina. He tunnistavat rekeni ja tervehtivät sitä. JR27:aa moikataan kuin vanhaa tuttua. Vanhan rekikaverin tapaaminen tekee iloisen mielen. Muistelemme heti aluksi, miten tapasimme pari vuotta sitten Peskihaarassa. Asetun taloksi ritsille oven suuhun. Kuivattelen kamppeita. Paita on märkä yltäpäältä. Lämmitämme saunaa. Teen jotakin pöperöäkin. Kämpälle saapuu saksalais-itävaltalainen nuori pariskunta lumikengillä. Hekin asettuvat taloksi. Ovat käyneet jo Tahvollakin kääntymässä. Sitä aiemmin he olivat pyörähtäneet Lemmenjoella, jossa oli aivan autiota. Tyttö sanoo, että he ovat tosi pettyneitä (disappointed), että täällä on niin paljon porukkaa. He kun olivat luulleet, että kämpillä saa olla ihan kahdestaan. Viettää laatuaikaa! Ja sitten on tuvan nurkka täynnä tämmöisiä vanhoja karvaisia äijiä! Toinen iso pettymys on se, ettei kämppien välillä ole kunnon uria. Lumikengillä on ilman kantavia kelkanjälkiä niin vaikea kulkea. Harmittelemme yhdessä asioiden laitaa. Pitäisi tehdä niitä uria enemmän! Jukka ja Tiina paistavat räiskäleitä ja muikistelevat jutuille. Laitetaan mustikkaa päälle ja syödään letut pois.


    4.4. pääsiäislauantai
    Aamulla herään ennen seitsemää ja teen aamupalaa. Haistelen ulkona säätilaa. Ei tullut lentokeliä tänäänkään. Juodaan aamukahvia ja tarinoidaan Jukan ja Tiinan kanssa. Laitetaan Itäkaira ja Lappi järjestykseen. Pohditaan jälkikasvujemme elämää. Miten nuori polvi onkaan huolissaan meistä vanhoista täällä. Mitenkä ne vanhukset siellä kairassa pärjäävät? Vaan mikäpä meillä täällä on ollessa. Itsensä kanssa riidellessä ja retkimuonaa syödessä.

    Kokoan romppeet rekeen ja teen lähtöä. Vaellustoverit hyvästelevät taas rekeni ja toivottavat sille syviä umpihankia. Hyökkään yli joesta kuin Marokon kauhu Kollaalla. Otan sitten suunnan aavan toista laitaa kohden. Pihtijoelle pitäisi tänään päästä. Aavalla hanki kantaa vielä. Yöllä on tullut hieman uutta, märkää lunta. Se takkaloi Järvisen pohjissa. Aavan laidalla hion kynttilää pohjiin ja vedän henkeä. Metsässä alkaa jo upottaa. Välillä suksi sukeltaa hankeen. Ahkio uppoaa ja kiilautuu hankeen. Tätä se uneni tiesi! Revin rekeä niin, että aisat soi. Onneksi tämä Preussin armeijan tetsari kestää riuhtomisen. Mitä lienee valjaat mäkeen tapetun hevosen nahkaa. Veto on vielä jäänyt päälle.

    Tuppuroin kohti Kortumaojaa. Vanhoja jälkiä en tavoita. Vasta poroaidalla tapaan kelkanjäljet. Kortumaojalla teen tulet. Käristän kynsitulilla makkaraa. Termarista otan kahvia ja haukkaan ruisleipää. Väsyttää armottomasti. Matka on vasta puolessa. Ei ole helppoa ruunalla tässä kelissä. Tauon jälkeen nousen Kortumaojalta ylös kohti Suopattivaaran laitaa. Reki heittää rinteessä voltin. Sitä saa aikansa käännellä, ennen kuin se nöyrtyy vedettäväksi oikein päin. Onkohan tuolla reenkehnollakin oma sielu. Jääkärireki ei suostuisi millään tämmöisen piruntorjunta-aliupseeri vedettäväksi. Upseerismies siihen pitäisi olla. Kornetti vähintäänkin! Löydän vanhan kelkan jäljen, joka vie kohti Pihtijokea. Jälki upottaa kuitenkin enemmän kuin hanki sen vierellä.
    Matkan teko on melkoista puskemista. Pumppu lyö koko ajan kuin pajavasara. On työmiehen keli. Koiran ja sotilaan ilma. Ei vain tiedä, että kumpaako sitä on. Meno on vanhan ukon hidasta puurtamista. Hiki kastelee paidan läpimäräksi. Koetan raahustaa eteenpäin. Valjaat paukkuvat. Tuntuu, että reki painaa tonnin. Jos pitää pienenkin tauon, ahkio jämähtää kiinni soseeseen. Rekeä pitää nytkäyttää kuin tukkikuormaa liikkeelle päästäkseen. Saa nojata länkiin kuin vanha ruuna. Tulee mieleen sekin, miten Pohjanmaan pojat Savukosken ensimmäisillä traktorisavotoilla keksivät rekeen nytkän. Tukkeja rekeen lastattaessa se jumiutui paikalleen. Pikkuiset Zetotit ja Fordsonit eivät saaneet rekeä liikkeelle, ellei lyöty lekalla jalaksiin. Mutta kun tehtiin nytkä, niin johan reki liikahti. Tähänkin minun JR:ään pitäisi joku nytkä keksiä. Kun ei ole ketään, joka löisi lekalla rekea liikkeelle. Tai roimisi piiskalla ruunaa kovempaan vetoon. Kyllähän tässä menisi kun joku ruoskisi! Ajatukset eivät ole oikein auvoisia. On tämä talvivaeltaminen sitten hienoa hommaa. Miten voin olla näin väsynyt? Ja vasta toinen vaelluspäivä. Onko vanhuus tullut jo? Taitaa tulla kohta korpeille ruokaa. Kyllä passaa tällä vaeltamisen ihanuudella taas kehuskella kotosalla ja vaelluksen palstoilla. Ylevää on tämmöinen hohtavilla hangeilla hiihtely. Lukekaan vain muutkin niitä Kemppisen kirjoja ja tulkaa kaikki tänne!

    Lopulta saavutan Pihtijoen kämpän. Olen yltä päältä aivan märkä ja hiessä. Kämpällä vesi tippuu räystäistä. Tulee se kevät tännekin. Asetun taloksi. Kämpällä on ollut melko hiljaista pitkin talvea. Muutama vanha kulkija aina piipahtaa täällä Härkävaaraan tai Uittipiekkaan mennessään. Laitan tulet kamiinaan ja kokkailen syötävää. Liiterillä teen pilkkeitä. Kirveskin on kateissa. Onneksi on oma pilkekone mukana. Lienee joku kulkija tarvinnut kirveen. Onkohan jossakin kirveitten hautausmaa? Niitä on tässä maassa otettu luvatta omaan käyttöön varmaan miljoonia. Niin kuin ennen vanhaan rautakankejakin. Mene ja tiedä jollakin on liiterissä mittava kokoelma kirveitä ja kankeja kahdelta eri vuosisadalta. Jos olisi rikas mies, voisi perustaa semmoisen vaeltajien kirvessäätiön. Kulkisi ahkion kanssa talvet pitkin kairoja. Reki täynnä Fiskarsin kirveitä. Lahjoittaisi niitä juhlallisesti aina yhdet joka kämpälle ja laavulle. Ja naulaisi diplomin seinälle. Ja siihen kirveksen käyttöohjeet kuvien kera. Paluumatkalla roudaisi ahkiossa kaikki tyhjät oluttölkit ja viskipullot kämpiltä pois. Ja seuraavana talvena uudelleen. Hyvinhän ne kirvekset nyt yhden vuoden aikana täältä joku kotiansa kuitenkin vie. Mutta jos vie tarpeeseen, niin eihän se iso rikos ole. Eihän me turistit ja hupailijat täällä kairassa mitään kirveitä tarvita. Kuljettakoon turisti pilkkeet repussaan.

    Käyn hyvissä ajoin unten maille. Wiljami jyrsii nurkassa ja rapistelee eväslaatikkoani. Pitäisiköhän sille jättää aamulla pääsiäismunat. Menisi ainakin parempiin suihin. Ja olisi sillekin askaretta, kun niitä leluja kokoilisi pöydän kulmalla. Ajatus askaroi jo huomispäivässä. Millaistahan keliä ne Pasilan meteorologit tänne säätää? Ja mihinkä päin sitä lähtisi huomenna harhailemaan?


    5.4. pääsiäisaamu
    Aamulla on pieni pakkanen. Tai ei niin pienikään. Mittari näyttää kymmentä miinusastetta. Parempi kuin sata jänistä! Eväät ovat ahkiossa umpijäässä. Aurinko hehkuu punertavana kirkkaalta aamutaivaalta. Ei huonompi pääsiäisaamun keli. Miten se Leonard Typpö hienosti virressä runoileekaan:
    "Aurinkomme ylösnousi, paistaa voitto vuorelta.
    Lämmin valo sieltä loistaa, surut, murheet hajoittaa..
    Aurinko on ristin päällä valkea ja punainen.
    Armon henki täyttää mielet murheelliset ilolla."


    Jo vain tämä alkaa nyt kulkea. Päätän nousta vuorelle minäkin. Tai ainakin Peskiseljälle! Matkan teko on tästä lähtien yhtä runoilua. Vaan mikäpä on pääsiäisaamussa kulkea. Voiton päivä tämä on. Näillä hartailla tunnelmilla valjastan ruunan reen eteen. Heitän hyvästit Pihtijoelle. Alan nousta kohti Pihtijoen vartta aina Peskiseljälle asti. Hanki rahisee suksen alla. Ahkio liukuu perässäni kuin itsekseen. Ero eiliseen on kuin yöllä ja päivällä. Keli on juuri kuin Kemppisen kirjoista. On tämä vaeltaminen yhtä vuoristorataa. Eilen tein kuolemaa. Nyt olen voimaini tunnossa. Ilmankos onkin ylösnousemuksen päivä! Tänään menisi vaikka sinne Jerusalemiin. Nousen joen vartta muutaman kilometrin. Tästä voisi koettaa kesälläkin mennä. Mutta entä sitten ylhäällä tämä Jaara-aapa? Jaara-aavan laitaa kestää ja kestää. On laitettava mustat lasit päähän, ettei sokeus iske. Hiihdän yhtäsoittoa aina Keskipakoilta Äimivuotsonmaahan kulkevalle poroaidalle. Sen jälkeen alkaa pitkä nouseva aapa kohti Pihtijoen latvahaaraa. Nousen ylös Peskiseljän länsilaidan aapaa. Siellä on aurinkoista, jopa lämmin. Poroaidan jälkeen parkkeeraan reen aavan laitaan ja päätän levähtää. Aurinko paistaa lämpimästi. Kevät tulee. Syön hieman evästä ja otan pienet torkut ahkion päällä. Mietiskelen yhtenään sitä, että mitenkähän onnistuisi kesäkelissä kulku tästä Tahvolle. Alkumatkassa Pihtijoen varsilla olisi komeaa maisemaa. Vaan mitenkäpä sitten nämä aavat. Taitaisi olla kumisaapas tarpeen. Saisi polkea jänkää tässä kylläkseen. Sitten olisi taas elämä voitollaan kun pääsisi tänne poroaidalle saakka. Jos on elonpäiviä, niin voisihan nämäkin suksenjäljet koettaa joku kesä etsiä.

    Peskiselän länsilaitaa noustessani vastaan tulee sotilaan oloinen mies rinkan kanssa. On tulossa Tahvolta. Ihme, että satuimme pahki. Koko tällä laajalla tienoolla ei liene muita kulkijoita kuin me. Silti me törmäämme toisiimme. Vaihdamme muutaman sanan. Mies sanoo, että tupien välillä kulkijoita kuitenkin on pilvin pimein. Mutta täällä reittien ulkopuolella ei hänkään ole törmännyt kehenkään. Toivotamme kestäviä hankia ja jatkamme matkaamme.
    Ylhäällä on hienot näkymät. Kuusikon takaa aukeaa Jaurun laakso. Tuolla nousee Vongoiva, Siulanpää, Vuomapää. Korkeuseron alas Jaurun varteen huomaa hyvin. Tässä saa tehdä slalomia aikansa, ennen kuin reki on jokivarressa. Vedän pipon silmille ja tyrkkään rekeni vauhtiin. Lasku alas Peskiselältä on melkoista taiteilua. Lasken siksakia Auhtijoen varteen. Kiertelen kuusikoita. Muistelen, kuinka pojan kanssa taiteiltiin silloin kerran rinkkojen kanssa alas Jaurulle. Nuori mies sukelsi monet kertaa hankeen. Ei ollut pojan mieli kovin ylevällä päällä. Mutta Tahvolle silloinkin päästiin. Niitä muistellessa jo ensimmäisessä mäessä vedän ahkion edessä kunnon lipat jyrkässä töyräässä. Suksea ja sauvaa on ristissä hangen alla kuin Raatteentiellä. Kaivelen melkoisen tovin ruunaa hangesta jaloilleen. Veturi on valjastettava uudelleen. Lunta on vaatteiden alla kainaloita myöten, kassit soseessa. Kaatuminen jää onneksi ainoaksi akaksi tässä slalomissa. Kiertelen ja kaartelen kuusikossa kuin Kalle Palander. Otan aika paljon länttä kohti välttääkseni pahimmat kurunpohjat. Sitten tavoitan Auhtijoen. On vielä pitkä taival jokivartta ennen kuin tavoitan Jaurun. Menen Jaurun sillasta yli. Taiteilen poroaidan varteen ja kohti Tahvoa. Kelkan ura on täynnä suksen ja ahkion jälkeä. Näyttää kuin pataljoona olisi tästä mennyt länttä kohden. Tupa on kuitenkin tyhjä. Ovatko kaikki kulkijat lähteneet pyhien loppuessa kotiin? Lämmittelen saunaa ja teen ruokaa. Menuuna on tänään hirvikastiketta, possunpihviä ja perunaa. Yksi peruna karkaa Tyyrojaankin. Saa siitä Kuolan poikakin puikulaa joku päivä onkeensa.

    Saunoa saa täällä ihan yksikseen. Terassilla istuessa muistelee porovaelluksia tänne. Ehkä ensi kesänäkin on taas pataljoonan kanssa tänne tultava. Saunan jälkeen vain kässehdin ja lueskelen vieraskirjaa. Menen ajoissa unille. On niin hiljaista, yksinäistäkin. Täällä on monet kerrat tullut kesäkelissä oltua, tuolla ylhäällä tulilla, teltassa, muutaman kerran syksylläkin. Nyt sitä saa odotella unta yksinänsä. Oikein se tämmöiselle asosiaaliselle vanhalle ruunalle on!


    6.4. pääsiäismaanantai
    Yöllä mietiskelin tämän päivän agendaa. Aamupalalla ajatus agendasta on jo kristallinkirkas. Päätän käydä tänään Vongoivalla. Nousen Tyyrojan itäpuolta ylös ilman ahkiota kohti Pirratvatselmaa. Alkaa pyryttää. Lumisade tihenee kun alan nousta kohti Vongoivaa. Eteen ei juuri näe. Ei erota kurujen tai laskujen syvyyttä. Vedän lipatkin, kun en tiedä, onko kurun pohjalle kymmenen vaiko sata metriä. Tuuli on jumalaton. Nousen enemmän itälaitaa, koska tuuli käy pohjoisesta. Laella ei näe mitään. Koetan saada puhelimella kenttää kuulumaan. Ei toivoakaan. Tuuli kangistaa sormet koppuralle. Laskeudun kohti Vongoivan kammia. Alamäkeenkin joutuu lykkimään, niin vahva vastatuuli on. Naurattaa tämmöinen mäenlasku. Lykkiä nyt tämmöisen tunturin laitaa alas päästäkseen.

    Vongoivan kammilla on hiljaista. Kammi on nyökällään. Taitaa olla ristituenta pettänyt. Onhan se tässä kelejä uhmannutkin jo 30 vuotta. Ensi kesänä Johtamaan johdolla tämä kai laitetaan uuteen uskoon. Siinä katoaa Pentin ja Leenankin työn jälki vuodelta 1985, mutta ei unohdu. Teen hieman pilkkeitä. Puuliiteriin pitää sukeltaa oviaukosta, niin on lunta joka paikka täynnä. Pienillä kynsitulilla paistan makkaraan. Sitten kahvia termarista kyytipojaksi. Tässä kammissa on olo kuin pesässä. Tuuli ulvoo kammia kiertäessään. Tulet kun laittaisi, voisi käydä ritsille pitkäkseen ja herätä sitten keväällä.

    Ajattelen vielä nousta ylös Siilanpäälle. Sihvelinlakopään satula kuitenkin riittää. Myräkkä on sitä luokkaa, ettei juuri eteen näe. Sielläkään ei puhelin tavoita minkäänlaista kenttää. Mutta käy jumalaton tuuli. Laskettelen alas kohti Tahvoa. Kiertelen pikkukurujen kautta väliin ylös, väliin alas. Lopulta laskettelen kieli keskellä suuta Tahvolle. Vieläkin on talo autiona. Teen pöperöä. Ulkoroskis on täyttynyt jo ajat sitten. Kuukkelit ovat levitelleet roskia pitkin pihaa. Roskiksessa on kaikkea mahdollista vaelluksella tärkeästi tarvittavaa, oluttölkkiä, paristoja, muovia, varmuusvälinettä, hyvä ettei vaippoja ja polkupyörän sisuskumeja! Lapioin roskiksen esiin ja vaihdan jätesäkin. Täyden säkin kannan puiston varastoon. Sitten kerään kamppeeni ja lähden kohti Peuraselkää. Poroaidalla tapaan pariskunnan, joka on tulossa Tahvolle yöksi. Ovat tulleet Härkävaarasta Auhtiselän ylitse. Sanovat, että energiat alkavat olla lopuillaan. Vaihdetaan muutama sana.

    Sitten reki kohti Peuraselkää. Parin tunnin päästä olen tuvalla. Nostan romppeet tupaan. Päätän nousta Murustan mäelle jos saisi puhelinyhteyttä kotipuoleen. Kenttää ei ole ollut sitten Kemihaaran. Mistä sitä tietää, vaikka olisi virasta erotettu. Pitäisihän semmoinen ilosanoma saada luettua. Nousen Murustan mäen puoliksi kontaten puoliksi tasatahtia työntäen. Mäelläkin saan kotvasen hiihtää kohti Kemihaaraa, kunnes kenttä löytyy. Maailma on kuitenkin vielä entisellään, vaikka muuta toivoin. On jo sysipimeää kun laskettelen slalomia alas Peuraselkään. Tuvalle on sinä aikana tullut minua nuorempi oululainen pariskunta. He ovat lasketelleet alas uuden poroaidan vartta. Turistaan jonkin verran vaeltamisesta. Tehdään ruokaa ja sitten unille. Aamulla olisi jaksettava polkea Vieriharjuun taikka Naltioon saakka. Saa nähdä kuinka ruunan käy. Yöllä Wiljami nakertaa muovista eväslaatikkoani. Näen painajaisia työpaikasta, niin kuin joka yö.


    7.4. tiistai
    Ja taas Murustan mäkeä ylös. Pumppu lyö kuin höyrykoneessa. Ylös on mentävä. Kolmen vartin päästä olen jo mäellä. Lännessä aukeaa sinertävä taivaanranta. Taivallan uuden poroaidan vartta kohti Jussinmurustaa. Sielläkin on aivan autiota. Teen pienet tulet ja palastelen. Tuntuu kuin tässä Jussinmurustalla aika olisi pysähtynyt. Tässä on talvella aina samanlainen keli ja maisema. Uutta poroaitaa on sen sijaan tehty täältä Jaurun varteen. Vieraskirjassa keskustellaan, mitenkä kannattaisi Peuraselkään sitten mennä. Uusi aita aiheuttaa ahdistuneita kysymyksiä reitinvalinnasta. Prinsessa on antanut seikkaperäisen selostuksen asiasta. Vanhaa ja uutta aitaa on kierrettävä kuin labyrinttiä. Ensin alta, sitten päältä, sitten oikealta ja sitten vasemmalta. Sitten portista sisään ja toisesta takaisin. Ja sitten vielä sama takakäteen. Ja kas niin - kohta olet jo perillä.

    Jatkan mielimaisemaani vanhan poroaidan vartta kohti Manto-ojaa. Poroaita polveilee kuusikossa. Välillä on pientä mäkeä, typpyrää, laskua kuruun ja nousua ylös. Muutama teeri lentää kuusikossa. Ketun jäljet seurailevat poroaidan vartta. Porotkin ovat jylkänneet polkua aidan varteen. Riekko käkättää ohi kulkevalle. Idässä alkaa siintää Korvatunturin terävä huippu. Hiihtelen Manto-ojan museokämpälle. Istuskelen ritsillä, kiertelen tupaa. Hieno on! Jouni teki porukkansa kanssa ison työn tämän tuvan pelastaessaan. Kelpaa tässä yötä olla. En ota kantaa keskusteluun siitä, olisiko vanha kumarainen kämppä pitänyt semmoisenaan säilyttää, vaiko ei. Aina on meissä sisällä halua ajatella, että kaikki vanha oli parempaa. Ennen oli kaikki paremmin. Nälkäkin oli lapsuudessa parempaa - ja kurjuus! Kouluunkin sai hiihtää aina ylämäkeen ja sama juttu kotiin tullessa!

    Jatkan sitten matkaa kohti Vieriaapaa. Arvon mielessäni, että menisikö Vieriharjuun, vaiko ei menisi. Pyörin aavalla kuin pässi narussa. Lopulta palaan jäljilleni ja päätän haahuilla Naltioon. Naltion tuvalla on autiota. Asetun taloksi. Teen tulet. Haen vettä joesta. Laskeva aurinko punertaa aapasuon takana. Tuvalle hiihtää kaksi kotiseudun miestä, vanhaa ja kokenutta Lapin kävijää vuosikymmenten ajalta. Istumme tuvassa Pekan ja Heimon kanssa. Syödään räiskäleitä ja juodaan kahvit. Tarinoimme verkalleen Itäkairasta, vaelluksista, täällä tavatuista kulkijoista. Olemme tavanneet pari kertaa aiemminkin täällä Itäkairan puolella. Nämä ovat varsinaisia retkeilijöitä, ikäsusia. On koluttu Lappia joka kulmalta, Halti, Kilpisjärvi, Saana, Ruotsin Lappi. Ja nyt syksyisin ja keväisin tätä Itäkairaa. Minä olen heidän rinnallaan vielä ihan rippikoulupoikaa. Heimolla on 30 vuotta vanhat Kuusiston sukset. Ovat ostetut Kilpisjärven kaupalta keskellä yötä, kun tuli suksirikko tunturissa. Pekallakin on itsetehty lautalaitainen JR27. Vertailemme rekiämme ja kehumme hevosiamme. Pohdimme nykyisen varustelun tuloa kairaan. Muistelemme muita tapaamiamme kulkijoita. Kertailemme luettua kirjallisuutta ja Itä-Lapin historiaa. Aikanaan meille kulkijoille taitaa käydä niin kuin vanhoille Itäkairan kävijöille. Kulkeminen hidastuu ja rauhoittuu. Mutta tarinat ja muistot ovat eläviä.


    8.4. keskiviikko
    Kokkailen aamupalaa ja laittelen kamppeita taas rekeen. Pekalla ja Heimolla ei ole vielä kiire minnekään. Heillä on kaikki hyvä vielä edessä. Valjastan hevosen ja hyvästelen hienot vaelluskumppanit. Oli mukava olla yötä samalla kämpällä! Viskelee hieman räntää. Aavan laidalla käy melkoinen tuuli. Jatkan matkaa Naltiojoen vartta sillalle ja siitä yli. Kierrrän Naltiotunturin itälaitaa. Sitten laskeudun aavalle. Sitä riittää kilometri toisensa jälkeen. Hiihdän tasaista vuorotahtia. Hidasta puurtamista kuin höyryveturilla. Monenlaista ajatusta ja muistelusta kulkee mielessä. Miten tätäkin väliä on tullut taivallettua. Miten aika on kulkenut. Pojat ovat varttuneet, muuttaneet kotoa. Minä vain yhä kierrän tätä samaa kairaa! Mitä varten? Korpit raakkuvat jängällä. Riekko käkättää metsän laidassa. Tuulee ja räntä pieksää kasvoja. Hanki pettää siellä täällä. Tämä on kuitenkin juuri sitä, mitä kaipasin. Toisenlaista elämää, itsensä rääkkäämistä. Ja siksi niin kiehtovaa.

    Lopulta Karhuojan kämppä tulee eteeni. Kämppä on taas siirtynyt kukon askelen kohti Karhuojaa. Eräkulkurin ennustus alkaa eskaloitua. Edellisen kerran olin täällä yötä muutama vuosi sitten Jyväskylän ikäsusien kanssa. Teen pöperöä. Kello on vasta puolipäivässä. Sitten nousen suksilleni ja ajattelen käydä kurkistamassa Nuortin vartta kohti Saihoa. Hanki alkaa pettää, matka on yhtä tuppurointia. Kevät on tullut kairaan. Uin soseessa kasseja myöten. Alkaa olla työmiehen keli. Sompakin irtoaa soseessa. Nousen takaisin Nuortin vartta kohti Karhuojaa. Hirvashaudan jälkeen Ylemmällä Hirvasvuopiolla menee kelkkaura yli Nuortin. Jäällä on vettä sen verran, että ylimeno ei houkuttele. Taitaa jäädä Saihon käynti toiseen kertaan. Melkoisen väsähtäneenä tulen takaisin tuvalle. Lämmitän saunaa. Teen pilkkeitä seuraavillekin kulkijoille. Vesi juoksee räystäästä. Istun Karhuojan saunan lauteilla ja mietin tätäkin matkaa. Ei ole montaa kulkijaa tullut vastaan. On hiljaista. Teen sapuskaa, Amerikanpekonia, kananmunaa ja ruisleipää. Iltapalaksi paistan vielä räiskäleitä. Syön niitä itsetehdyn lakkahillon kanssa ja juon kahvit.

    Lueskelen vieraskirjaa. On merkintöjä syysvaeltajilta, kalamiehiltä, päiväretkeilijöiltä. Talvella ei montaakaan kävijää. Taitaa tämäkin laita autioitua. Makoilen ritsillä ja mietiskelen tätä kuljettua matkaa. Vanhoja vaelluksia kulkee verkkokalvolla. Pojan kanssa tehtyä hiihtoreissua. Tai niitä syksyjen yksinäisiä kulkemisia täällä. Sitä pohtii ensi kesänkin ripari- ja porovaellusta tänne. Miettii, että minnekä menisi. Pitäisikö Mennä Marivaarasta taas Anterinmukkaan? Vai olisiko vielä joku kulkematonkin kulma täällä. Huomenna on sitten viimeinen vaelluspäivä edessä. Alkaa olla haikea olo. On ollut hyvä reissu, Mielessään on kiitollinen siitä, että on taas selvinnyt täällä. Suolle ei ole vielä kuoltu. Näillä aatteilla käyn nukkumaan.


    9.4. torstai
    Aamulla kokkailen vielä aamupuurot. Sitten siivoan hieman kämppää ja saunaa. Latjaan romppeet rekeen ja suunnistan kohti Kemihaaraa. On pieni pakkanen. Keli on oikein hieno kulkea. Seurailen poroaitaa, joka vie kohti Naltion erotuspaikkaa. Ylhäällä Naltion etelälaidalla hiihtelen männikössä. Nyt on jo kevään tuntua. Aurinko helottaa taivaalla. Naltion erotukselle saa lasketella pitkät matkat. Hanki kestää hyvin. On ilo kurvailla petäjikkökankaalla alas kohti jänkää. Tämähän on kuin lapsuuden aikaiset keväthankiaiset. Silloin sitä osasi nauttia pyhäaamuina keväthangista. Piti päästä jo ajoissa suksille vaaroja koluamaan. Laskettelu alas vaaroilta järven rantaan oli suurta hupia. Takaisin tulossa sitten jo painoikin väsymys puserossa.

    Kemihaaran parkkipaikalla on autiota. Kaira alkaa tyhjentyä kulkijoista. Vartioasemallakin on hiljaista. Isäntäväki lienee lähtenyt maalikyliin. Pakkaan Hiacen ja vaihdan vähän uutta kampetta päälle. Sitten auto tulille ja nokka kohti Savukoskea. Vielä ennen Sallaa on käytävä juomassa pakolliset kahvit Savukosken huoltoasemalla. Istun jonkin aikaa pöydän ääressä ja kuuntelen paikallisten tarinointia. Sitten auto kohti Sallaa ja kotiseutua. Reissu on pulkassa. Oli hieno olla taas täällä. Kesällä uudelleen jos hengissä ollaan.


    jauru