Perjantai-ilta vierähti Arnoldin kanssa. Rinkkaa pääsin pakkaamaan oikeastaan vasta sitten kun maailma
saatiin pelastettua ja pimeyden prinssi toimitettua takaisin "alasaliin". Aiemmin päivällä olin käynyt
varusvarastolta hakemassa uuden rinkan(lähinnä tosin kiipeilykäyttöön), ja pitihän sitäkin testata. Ei ole
anatomicin pakkaus meikäläisen leipälaji.
Lauantai-aamu valkeni vilpoisana. Kurjan aamupalan jälkeen karautin Passatilla Noksulle, sieltä Jukalle, ja
lopulta Sopalle. Auto kukkurallaan ajettiin vielä Uuron kylmäasemalle löpöä hakemaan. GPS:n johdattamina
porukkamme syöksyi matkaan kellon ollessa aika tarkalleen yhdeksän.
Viimeiset pätkät ennen Polvikosken parkkipaikkaa olivat aika liiraamista, tie oli päällystetty ilmeisesti
laakerikuulilla. Puoli kahdentoista maissa alkoi tarpominen, ja saksan lada jäi tien poskeen varahanskat
konepellillä. Alkukilometrit olivat soratietä. Kiva yllätys. Epäuskoni karttaa kohden kasvoi, polku oli
piirretty aivan eri paikkeille kun luonnossa. Navigointi tehtiinkin pääasiassa kompassisuunnalla maastoon
tallattua uraa seuraten ja parasta toivoen.
Ihme kyllä, selvisimme hengissä Kivikkosuon nuotiopaikalle. Toisella puolella oli metsää, toisella puolella
aukesi suo jota tuntui jatkuvan loputtomiin. Virittelimme Mg-tulusten avulla kynsitulet, ja Noksu huomasi suon
toisessa päässä solakan karhun tarpeeksi kauan tähyiltyään. Yritimme muutkin yhyttää sitä, mutta ainoaksi
havainnoksi jäi sininen T3-mallin VW Caravelle. Ilmeisesti suo ei ollutkaan niin koskematon kuin kuvittelimme.
Sen läpi kulki autotie.
Seuraava varsinainen pysähdys tapahtui aivan rajavyöhykkeen pinnassa olleella Leimuukämpällä. Vieraskirjasta
löytyi kyrillisellä fontilla tehtyjä merkintöjä. Mietimme, josko naapuri olisi käynyt yöpymässä Suomen puolella.
Pavut ja nuudelit porisivat. Kämpälle eksyi toinekin Passat-mies, kyseli pakkia. Ei oltu nähty.
Tirpaisimme kaksi kilometriä Asumajoen laavulle, pidimme pienen breikin ja jatkoimme taas matkaa Verkkoputaan
autiotupaa kohti. Ilta alkoi jo pimenemään. Vihdoin saavuimme taas kuulalaakeritielle. Ilmeisesti koko reissun
olisi aivan yhtä hyvin voinut kiertää autolla, tupa oli taas tien varressa. Soppa vanhana sissinä kuuli nuotiolta
rasahduksen. Toinen sissi oli ilmeisesti vielä vanhempi, sillä ketään ei näkynyt, pelkät hehkuvat hiilet olivat
siellä seuranamme. Klapikone hörähti käyntiin ja tulet saatiin pystyyn. Alkoi hervoton bakkanaali. Kun
grilliruokaa oli saatu ahdettua nassuihin tarpeeksi, käytiin yöpuulle. Juttujen aihepiiri oli laaja.
Ylösnousemus sunnuntaina oli hidasta. Menohaluja laski entisestään pihalla vallinnut -10C lämpötila.
Torkkuhälytys soi sen seitsemän kertaa ennenkun kukaan vääntäytyi ylös. Edellisillan menúút painoivat
vielä mahassa, joten ihmeitä ei aamulla syöty. Jarrut jäi odottamaan seuraavaa reissua. Kellon
raksuttaessa puoltapäivää saimme vihdoin itsemme liikkeelle. Suunta otettiin kohti Koidanvaaran laavua.
Vieraskirjasta selvisi että paikalla oli vieraillut enemmän tai vähemmän paikallisen koulun syysretkue.
Katsoimme aiheelliseksi liueta paikalle. Seuraavana olisi tiedossa joen ylitys. Vetolauttaa sai vetää rantaan
melkoisilla arska-voimilla, sillä jäätä oli runsaasti. Ja paksusti. Nyt alkoi reissun hankala osuus. Tätä
polkua ei ollut merkitty enää karttaan. Etenimme satumaisella tuurilla siis. Löytyi taas tie. Ojat olivat
jäätyneet, eikä kivien viskelystä ole varmaankaan koskaan irronnut näin paljoa hupia. Pitihän sitä käydä
hyppimälläkin testaamassa että minkälaista voimaa se jää kestää. Ei kestänyt.
Keskeltä, tai vähän sivusta ei mitään, löytyi pysäköintialueen merkki. Samassa yhteydessä oli infotaulu, josta
selvisi seuraavan etapin suunta. Matka jatkuisi luonnonpuistoon. Puistosääntöjen perusteella alueella oli
kielletty kaikki, tulenteko, polulta poikkeaminen, kas kun ei syntiset ajatuksetkin. Maasto oli toisaalta
kieltojen arvoista, mokomaa peikkometsää harvoin näkee missään. Hämmästys oli suuri kun keskeltä metsää löytyi
maalaistalo. Pojat arvelivat jotta josko sieltä tarjottaisiin lisää viinaa hanuristille, tai edes kaffea. Ei
tarjottu. Ovet oli lukossa. Kylteistä selvisi että kyseessä oli entinen metsänvartijan torppa.
Matka jatkui loppumattomalle suolle. Loppumattoman suon loputtua oli jäljellä enää pieni metsätaival, jonka
jälkeen hopeanharmaa ratsumme siinti jo horisontissa. Auto oli ehjänä, korpilaki ei ollut alkanut toimia.
Kiesi pakattiin helvetinkyytiä, ja sitäkin nopeammin karautimme matkaan. Suunnaksi otettiin Herajärvi. Selvisi,
että sisäilmankierron käynnistäminen ei huurusta ikkunoita samalla pieteetillä kuin Mersussa. Uimaharjusta
selvittiin siis ilman saasteita.
Perillä Noksun mökillä survottiin pitsat uuniin ja puita saunaan, mutta se nyt taas on jo ihan toinen tarina...