Perjantai-ilta vierähti Arnoldin kanssa. Rinkkaa pääsin pakkaamaan oikeastaan vasta sitten kun maailma saatiin pelastettua ja pimeyden prinssi toimitettua takaisin "alasaliin". Aiemmin päivällä olin käynyt varusvarastolta hakemassa uuden rinkan(lähinnä tosin kiipeilykäyttöön), ja pitihän sitäkin testata. Ei ole anatomicin pakkaus meikäläisen leipälaji.

Lauantai-aamu valkeni vilpoisana. Kurjan aamupalan jälkeen karautin Passatilla Noksulle, sieltä Jukalle, ja lopulta Sopalle. Auto kukkurallaan ajettiin vielä Uuron kylmäasemalle löpöä hakemaan. GPS:n johdattamina porukkamme syöksyi matkaan kellon ollessa aika tarkalleen yhdeksän.

Viimeiset pätkät ennen Polvikosken parkkipaikkaa olivat aika liiraamista, tie oli päällystetty ilmeisesti laakerikuulilla. Puoli kahdentoista maissa alkoi tarpominen, ja saksan lada jäi tien poskeen varahanskat konepellillä. Alkukilometrit olivat soratietä. Kiva yllätys. Epäuskoni karttaa kohden kasvoi, polku oli piirretty aivan eri paikkeille kun luonnossa. Navigointi tehtiinkin pääasiassa kompassisuunnalla maastoon tallattua uraa seuraten ja parasta toivoen.

Ihme kyllä, selvisimme hengissä Kivikkosuon nuotiopaikalle. Toisella puolella oli metsää, toisella puolella aukesi suo jota tuntui jatkuvan loputtomiin. Virittelimme Mg-tulusten avulla kynsitulet, ja Noksu huomasi suon toisessa päässä solakan karhun tarpeeksi kauan tähyiltyään. Yritimme muutkin yhyttää sitä, mutta ainoaksi havainnoksi jäi sininen T3-mallin VW Caravelle. Ilmeisesti suo ei ollutkaan niin koskematon kuin kuvittelimme. Sen läpi kulki autotie.

Seuraava varsinainen pysähdys tapahtui aivan rajavyöhykkeen pinnassa olleella Leimuukämpällä. Vieraskirjasta löytyi kyrillisellä fontilla tehtyjä merkintöjä. Mietimme, josko naapuri olisi käynyt yöpymässä Suomen puolella. Pavut ja nuudelit porisivat. Kämpälle eksyi toinekin Passat-mies, kyseli pakkia. Ei oltu nähty.

Tirpaisimme kaksi kilometriä Asumajoen laavulle, pidimme pienen breikin ja jatkoimme taas matkaa Verkkoputaan autiotupaa kohti. Ilta alkoi jo pimenemään. Vihdoin saavuimme taas kuulalaakeritielle. Ilmeisesti koko reissun olisi aivan yhtä hyvin voinut kiertää autolla, tupa oli taas tien varressa. Soppa vanhana sissinä kuuli nuotiolta rasahduksen. Toinen sissi oli ilmeisesti vielä vanhempi, sillä ketään ei näkynyt, pelkät hehkuvat hiilet olivat siellä seuranamme. Klapikone hörähti käyntiin ja tulet saatiin pystyyn. Alkoi hervoton bakkanaali. Kun grilliruokaa oli saatu ahdettua nassuihin tarpeeksi, käytiin yöpuulle. Juttujen aihepiiri oli laaja.

Ylösnousemus sunnuntaina oli hidasta. Menohaluja laski entisestään pihalla vallinnut -10C lämpötila. Torkkuhälytys soi sen seitsemän kertaa ennenkun kukaan vääntäytyi ylös. Edellisillan menúút painoivat vielä mahassa, joten ihmeitä ei aamulla syöty. Jarrut jäi odottamaan seuraavaa reissua. Kellon raksuttaessa puoltapäivää saimme vihdoin itsemme liikkeelle. Suunta otettiin kohti Koidanvaaran laavua.

Vieraskirjasta selvisi että paikalla oli vieraillut enemmän tai vähemmän paikallisen koulun syysretkue. Katsoimme aiheelliseksi liueta paikalle. Seuraavana olisi tiedossa joen ylitys. Vetolauttaa sai vetää rantaan melkoisilla arska-voimilla, sillä jäätä oli runsaasti. Ja paksusti. Nyt alkoi reissun hankala osuus. Tätä polkua ei ollut merkitty enää karttaan. Etenimme satumaisella tuurilla siis. Löytyi taas tie. Ojat olivat jäätyneet, eikä kivien viskelystä ole varmaankaan koskaan irronnut näin paljoa hupia. Pitihän sitä käydä hyppimälläkin testaamassa että minkälaista voimaa se jää kestää. Ei kestänyt.

Keskeltä, tai vähän sivusta ei mitään, löytyi pysäköintialueen merkki. Samassa yhteydessä oli infotaulu, josta selvisi seuraavan etapin suunta. Matka jatkuisi luonnonpuistoon. Puistosääntöjen perusteella alueella oli kielletty kaikki, tulenteko, polulta poikkeaminen, kas kun ei syntiset ajatuksetkin. Maasto oli toisaalta kieltojen arvoista, mokomaa peikkometsää harvoin näkee missään. Hämmästys oli suuri kun keskeltä metsää löytyi maalaistalo. Pojat arvelivat jotta josko sieltä tarjottaisiin lisää viinaa hanuristille, tai edes kaffea. Ei tarjottu. Ovet oli lukossa. Kylteistä selvisi että kyseessä oli entinen metsänvartijan torppa.

Matka jatkui loppumattomalle suolle. Loppumattoman suon loputtua oli jäljellä enää pieni metsätaival, jonka jälkeen hopeanharmaa ratsumme siinti jo horisontissa. Auto oli ehjänä, korpilaki ei ollut alkanut toimia. Kiesi pakattiin helvetinkyytiä, ja sitäkin nopeammin karautimme matkaan. Suunnaksi otettiin Herajärvi. Selvisi, että sisäilmankierron käynnistäminen ei huurusta ikkunoita samalla pieteetillä kuin Mersussa. Uimaharjusta selvittiin siis ilman saasteita.

Perillä Noksun mökillä survottiin pitsat uuniin ja puita saunaan, mutta se nyt taas on jo ihan toinen tarina...