jauru.....

    Vaellusripari Saariselällä 20.-28.7.2012




    Kuvia vaellukselta täällä!

    Pe 20.7. matka Lappiin

    Tänä vuonna vaeltajia on ennätysmäärä, yli 30 riparilaista. Lisäksi isosia, avustajia ja ohjaajia kahteen ryhmään. Joukkion koko nousee lähes 50:een sieluun. Talven aikana on kokoonnuttu muutaman kerran. Vanhemmille on pidetty palaveria Hirvirannassa. Osallistujat ovat saaneet postia kilokaupalla. On jaettu ohjeita, neuvoja, varustelistaa tusinakaupalla. Toukokuun alkupuolella pidettiin Partiomajalla esivaellus.  Se antoi jo kuvaa porukan valmiuksista itse heinäkuun lopulla odottavan vaelluksen suhteen. Koko joukko tuntui olevan huippuporukkaa. Näiden kanssa on hienoa lähteä Lappiin, mietimme vetäjien kanssa saunoessamme.  Muutamaa päivää ennen h-hetkeä pidettiin vielä seukkarilla koulutuspäivä. Siellä kerrattiin riparin keskeisiä opinkappaleita parin kolmen tunnin tiiviillä pläjäyksellä. Sitten koottiin telttoja, kerrattiin rinkan pakkaamista ja varustelistan aakkosia. Isoset purkivat ja kokosivat matkaan lähtevät teltat ja kyllästivät ne jollakin poronmaitoa muistuttavalla mönjällä. Illalla tavattiin vielä vanhemmat. Heille vakuutettiin kirkkain silmin, että lapset tuodaan tunturista takaisin. Luulen silti, että monen äidin mielessä pyöri huoli siitä, että voiko noiden vanhojen äijien matkaan lasta laittaa. Onneksi avustajien joukossa oli edistyneemmän sukupuolen nuorempia edustajia. He herättivät luottamusta niin ruoanlaiton, EA-taitojen kuin suunnistuksenkin onnistumiseen. Ja me Jaakon ja Klasun kanssa huokasimme läpäistyämme taas kerran vanhempien Lappi-testin. Rimaa hipoen kylläkin.

    Vielä käytiin Jaakon ja Lauran kanssa tyhjentämässä Prisman retkiosasto. Lastasimme kärryihin muutaman sata pastapussia, makaroonia, lettujauhoa, näkkäriä, hyllykaupalla kaasupulloja, pari vararinkkaa ja ties mitä. Tavaraa alkoi olla kuin sotaan lähtevällä pataljoonalla. Mutta eihän nälkäinen, kasvuikäinen nuorisolauma viikkoa tunturissa aivan pelkällä Pyhällä Hengellä taaperra. Vanhoista vetäjistä puhumattakaan. Syöhän ruunakin säkillisen kauraa päivässä. Miksei vanha vaeltajakin.

    Niin valkeni lähtömme aikainen perjantaiaamu. Jo puoli kuuden aikaan nostelemme rinkkojamme ja kassejamme bussin uumeniin seukkarin naapuritontilla. Sinne katoavat kuin Molokin kitaan vaelluskamppeet, retkimuonat, kaasut, trangiat, teltat, lauluvihkoset ja kuutioittain muuta vaelluskamaa. Luulisi, että olemme naparetkelle lähdössä. Nuoriso etsii bussista istumapaikkansa. Kännykät ja matkatyynyt kaivetaan esiin. Vanhuksille vilkutetaan vielä hyvästit. Sitten bussin keula kohti pohjoista. Matka kohti Lapin tuntureita alkakoon.

    Ensimmäistä taukoa pidetään Kontiomäen Shellillä. Aamu-uniset koettavat raotella silmiään vessajonossa. Pojat pyörivät peliautomaattien edustalla. Onneksi vain vanhoilla on nykyään oikeus syöttää yksikätistä rosvoa. Äidin nuorisolle antamat kolikot säästyvät sipseihin ja kokikseen. Sellainen edistää varmasti myös kansanterveyttä. Kontiomäen jälkeen aloitellaan jo opintojakin. Lauletaan matkalaulua, täytetään oppivihkoa ja kuullaan tarinoita Lapista.

    Kuusamossa käymme perinteisen Baari Martain kierroksen. Syödään kupu täyteen koillismaalaista perinneruokaa. Sitten vielä Prismaan tekemään hätäisiä viimeisiä vaellusostoksia. Vielä on puutelistalla nuotiomakkaraa, ruisleipää, karkkia ja muuta naposteltavaa iltanuotioille. Pieni epäilys käy sielussa siitä, miten kaikki saadaan sopimaan rinkan uumeniin. Olihan se jo kotoa lähtiessä aivan tiineenä. Sinne pitäisi vielä illalla ahtaa ryhmän ruokatarvikkeet, trangiat, kaasut, teltat. Eikö olisi yhtään sherpaa lahjottavissa kantojuhdaksi?

    Sodankylässä piipahdamme katsastamassa vanhaa puukirkkoa. Istumme matalaan puupenkkiin. Katselemme yksinkertaista ja kuitenkin niin vaikuttavaa Lapin ihmisten pyhää paikkaa. Lyijylasisesta ikkunasta kajastaa hajavaloa hämärään kirkkoon. Kuin laivan kansa kaartuu pyhätön katto yllämme. Tässä ovat Lapin ihmiset istuneet vuosisatoja sitten. Tässä me. Välissä lukemattomat sukupolvet, vanhukset, lapset, nuoret. Kirkon penkkiin saamme seuraksemme vanhan vaeltajakamumme, Akun. Entinen vaellusriparilainen, isonen, poro kouluttaa nyt Sodankylässä tiedustelijajääkäreitä. Ehkäpä ilman Lapin vaelluksia hänkään ei täällä olisi.

    Kello käy jo kahdeksaa kun saavutamme Tievatuvan. Matkaa on tehty jo 14 tuntia. Riparilaiset katselevat maastoa silmät ymmyrkäisenä. Lapin maisema näyttää karulta. Kaslauttasen kohinassa aistii jääpuikkojen kilinän. Käymme kuitenkin taloksi. Tyttäret saavat majapaikakseen MetsäPaavon. Pojat saavat etsiä yösijansa VanhanTievan nurkista. Jokaiselle tuntuu kuitenkin mieleinen paikka löytyvän. Sitten iltapalalle ja saunaan. Päivä päätetään yhteiseen iltahetkeen. Huomisen päivän ja alkavan vaelluksen arvoitukset kangastelevat pienten riparilaisten mielissä. Kasvoilla näkyy epävarmuutta, jännitystä, ehkä aavistus pelkoakin. Kuinkahan selviän kuusi päivää tunturissa? Jaksanko vaeltaa, kantaa rinkkaa, kestää uupumatta?

     

    21.7. lauantai

    Ensimmäinen vaelluspäivä valkenee hieman harmaana. Ei oikein tiedä sataako vai saadaanko aurinkoa.  Aamupala lusikoidaan naamaan hieman vaitonaisena. Nuorta mieltä askarruttaa, mitä eka vaelluspäivä tuo tullessaan. Aamupalan jälkeen vielä viimeiset tarkastukset. Ovathan vaelluskengät jokaisella mukana? Tulihan teltta ja trangia matkaan?

    Bussi kääntyy Jäämerentieltä kohti Aittajärveä. Tietä on kunnostettu sitten viime näkemän. Silti 40 kilometrin matkalla ehtii katsella karua maisemaa. Ajatus pyörii tulevassa viikossa. Huoli pyrkii puseron alle. Mitenkähän selviämme? Entä jos sattuu jotakin? Millaista säätä saamme. Mutta nyt ei auta kääntyä takaisin. Tätä on odotettu koko talvi ja pitkä kevät. Tähän matkaan ovat kaikki valmistelut tähdänneet. Näillä eväillä on mentävä. Ehkäpä tämä vielä iloksi kääntyy – niin kuin aina ennenkin.

    Lopulta bussimme stoppaa Aittajärven parkkiin. Rinkat kaivetaan auton uumenista. Muutaman minuutin kuluttua koko joukkio on kadonnut kohti Suomua. Jokirannassa riisuudutaan. Suomun vesi tuntuu jäätävältä paljaissa varpaissa. Isoset auttavat riparilaisia ylityksessä. Virtaus jännittää ensikertalaista. Pientä sielua jäytää pelko siitä, että virta vie mukanaan. Noloakin olisi nousta joesta märkänä muniaan myöten. Ylitys selvitään suuremmitta haavereitta. Vastarannalla kuivataan jalkoja. Ensimmäiset jutut alkavat elää. Nauru hyrähtää useammastakin suusta. Ensimmäinen koetos on selvitetty. Ehkäpä tästä vielä selvitään.

    Rinkat heivataan selkään. Hidas matkanteko alkaa. Menemme yhtä matkaa Helanderin kotamajalle. Siinä ihmetellään tovi Eliaksen jouluyötä vuodelta 1841. Mahtoi olla kylmää. Ei ollut kulttuurityö helppoa hommaa. Kalevala runonparsi vei miestä pitkin kairaa. Nuoriso istuutuu maahan maatuneen majan seinustalla ja avaa Netin. Kännykällä voi selata runonpätkät ja kuunnella viisut. Kulttuurin siemen on itänyt tällä paikalla hyvin.

    Elias ja M.A.Castren matkasivat runokeruumatkallaan kohti pohjoista. Olivat lähteneet alkuaan Castren Helsingistä ja Lönnrot Kajaanista reissun päälle. Varsinaiselle tiettömälle taipaleelle he joutuivat Sodankylän viimeisen asutun talon, Korvasen jälkeen. Oppaina oli pari paikallista poromiestä, joiden ei sanottu selvää päivää nähneen. Onneksi porot pysyivät erossa viinaksista ja osasivat kohti Inaria. Tässä Sompion laidalla Castren kertoo heidän julmassa ilmassa lämmitelleensä majan lämpimässä ja lihaa keitelleen. Siitä lähdettiin aamulla kohti Inaria ja rononkerjuuta aina Vienan Karjalaa ja Arkangelia myöten. Elias eli myöhemmästä kuuluisuudestaan huolimatta ankaran elämän. Lääkäri, Kalevalan isä ja virsirunoilija eli lapsuutensa ainaisessa leivän puutteessa. Räätäli-veli Henrik koetti pitää pientä veljeään hengissä opiskeluvuodet. Elämä oli kuitenkin rikas kirjojen, runojen ja virsien rustailujen keskellä. Aikanaan, jo vanhana miehenä, Elias menee naimisiin Mariansa kanssa. He saavat esikoispojan Eliaksen ja neljä tytärtä. Elias-poika menehtyy jo kaksivuotiaana, vaimo ja kolme tytärtä peräjälkeen 1860-70-luvuilla. Vanha Elias asettuu Sammattiin. Professori, Kalevalan isä palvelee pientä seurakuntaa papin töillään. Vain Ida-tytär näkee isänsä kuoleman 1884, ja ehtii tehdä isän kanssa runokeruumatkojen muistelureissun pohjoiseen 1881. Saattoi olla sellainen matka, jossa silmäkulma kostui kerran jos toisenkin. Ehkäpä se jäi Idallekin mieleen lopuksi ikää. Mitenkähän näille meidän lapsosille tämän reissun kanssa käynee? Jääkö tästä reissusta lapsille kerrottavaa? Semmoisia sitä ajattelee tässä Helanderin kotamajalla.

    Jaakon, Klasun ja Lauran ryhmä A lähtee taivaltamaan Suomun ylävirtaa kohti Sotavaaranjokea. Meidän ryhmämme taapertaa ylös Maantiekurua. Aiomme vielä nousta Kaarnepäälle ja tavoittaa ennen yötä Sarviojan. Maantiekurun taukopaikalla, pian poroaidan portin jälkeen, on vaitonaista. Rinkan paino tuntuu musertavalta. Pienen vaeltajan sielussa herää epäilys. Voiko tätä kestää kokonaista viikkoa? Taukopaikalla lusikoidaan kuitenkin Knorrin pastat tuulensuojaan. Istutaan hetki kelon päällä. Tehdään pienet tulet. Poltetaan roskat pois painamasta.

    Katselen vakavia kasvoja ympärilläni nuotiopiirissä. Ymmärrän nuoren sielun tyrmistyksen. ”Tuo äijä on tuonut meidät tänne korpeen kuolemaan. Rääkkää ensin henkihieveriin ja varmaan jättää sitten jonnekin kuruun kuolemaan!”  Koetan lohduttaa, että tämä on vasta alkua. Nyt alkaa nousu ylös tunturiin. Siinä punnitaan valmistautumiseen käytetyn treenin tulokset. Kuuluu kuvaan, että ensikertalainen vaeltaja luulee kuolevansa. Ja toisena päivänä suorastaan toivoo sitä. Kärsimykseenkin tottuu. Lopulta siitä alkaa nauttia. Kärsimyksen maksimointi yhdistää vaeltajia. Mehän olemme masokisteja kaikki. Ja nautimme siitä. Riparilainen ei ilmaise ymmärtävänsä tarinaani. Käsitys tänne erämaahan kuolemisesta vanhan äijän johdolla vahvistuu pienessä sielussa. Ymmärrän heitä.

    Tämän kannustavan puheenvuoron jälkeen aloitamme nousun kohti Kaarnepäätä. Keli suosii meitä. Aurinko lämmittää selkää. Paita kastuu ja tuskan hiki kasvoilla kirveltää. Muutaman kerran nousun aikana kuulen takaani hätäisen pyynnön pitää taukoa. Istumme hetken tunturin kupeessa ja katselemme allamme avautuvaa Maantiekurua. Isoset tarinoivat ja laskevat leikkiä. He tietävät, ettei tähän vielä kuolla. Se hetki tulee vasta tuonnempana. Taas ylös ja kohti huippua.

    Kaarnepään huipulla otetaan muutamia kuvia. Ehkä riparilainen ajattelee jättävänsä jotakin muistoa edes lapsilleen jos tänne kuollaan. Tunturien loputon jono kohti itää ihastuttaa silti. Joku kyselee, että pitkäkö on matka tästä Venäjälle. Kerron, ettei pitkäkään. Mutta ei nyt pidä niin epätoivoiseksi kuitenkaan heittäytyä, että sinne oikaistaisiin. Ainakaan vielä tänään. Tämä lohduttaa kyselijää.

    Laskeudumme Kaarnepään laitaa alas kohti Sarviojaa. Matkalla löydetään parit poronsarvet ja jonkin edesmenneen vaeltajan vaelluspusero. Poronsarvista saa kuulemma isälle hyvän viemisen. Ehkäpä se lämmittää äitiäkin. Lieneekö tullut lämmin kulkiessa kun vaellustakkikin on joutanut heittää pois. Sarviojalla on hiljaista. Valtaamme tutuksi tulleen nuotiopaikan. Teltat levitetään kankaalle. Raapaisen tulet leirinuotioon. Kohta porisee trangia-ryhmien keittimissä soppa. Tuulin jengi valmistaa iltapalaksi hampurilaisia. Salaatti rouskuu suupielessä kun pihvi sämpylöineen katoaa neitokaisten suihin kuin pohjattomaan kitaan. Joku kokkaa paistinpannulla filettä. Toinen lusikoi makaronimössöä.  Tiina tempaa puukon esille, leikkaa kotona leivottua ruislimppua ja sivaltaa paketista voita päälle. Hän ei olekaan ensimmäistä kertaa retkellä – eikä ruokaa laittamassa näemmä. Äitinsä tytär. Mietiskelen siinä, että miten tämä aika oikein meneekään. Eihän siitä niin kauan ole kun äitinsä kanssa riparia käytiin. Ajatus hämmentää. Taidanpa tyytyä muistelusten sijaan iltapuuroon. Retkiruokailu on minusta silti yliarvostettua. Pelkkä vettä ja leipää riittäisi näin vanhalle äijälle aivan hyvin. Noh – ehkä puurohiutalesäkki voisi kuitenkin olla hyvä. Muun energian voikin sitten käyttää kieriskelyyn niissä muistoissa ja muussa itsesäälissä.

    Ruoan päälle perustetaan nuotion äärelle hieromalaitos. Kukin hieroo edessä olevan olkapäitä. Välillä laitosta käännetään toiseen suuntaan. Laitos osoittautuu toimivaksi. Olkapäiden kuvitellut lihakset tuntuvat olevan vereslihalla. Hieronnan ja iltaruoan päälle mietiskellään henkimaailman asioita. Pidetään pientä oppituokiota ja iltahetkeä. Iltalaulun arvoitukselliset sanat ja melankolinen hymni sekoittuu Sarviojan solinaan. Nuotion lämpö hivelee kasvoja viilenevässä illassa. Ympärillä täysi hiljaisuus. Ei autojen ääniä, ei kännykän soidinääntä. Vain hiljaisuus, nuotion kajo ja Sarviojan hiljainen solina. Iltalaulun sanat viipyilevät mielessä. ”Ja kun viimeisen lauluni kuulen, se on kaunis ja rauhallinen. Ehkä hiljainen hyräily tuulen, taikka viserrys varpusen.”

    Näillä aatoksilla käymme teltoille ja nukkumaan. Ketään ei tarvitse hätistellä levolle. Teltta kutsuu jokaista vaeltajaa. Kutsuun vastaa mielellään. Levitän oman yksiöni kankaalle ja kömmin sisään. Makuupussin lämpö raukaisee. Mitenkähän huomisesta selvitään. Nähdäänkö Muorravaarakka vaiko kuollaan? Näihin toiveisiin nukahdan.

     

    22.7. sunnuntai

    Sarviojan nuotiopaikalla käy aamusta kuhina kuin muurahaispesässä. Isoset kokkaavat pikkuisilleen aamupuuroa ja hämmentävät kiisseliä. Systeemi on osoittautunut toimivaksi. Isosen vastuulle jää aamupuuron ohella myös pikkuisten herättely unten mailta. Sittenpä huudellaan teltoilla, että pöytä on katettu. Lautanen peukalohangassa ja lusikka suussa riparilaiset haahuilevat nuotiorinkiin. Puuro lusikoidaan naamaan. Vähitellen alkaa ajatus juoksemaan. Ei ollakaan äidin puurokattilan äärellä. Täällä kärvistellään erämaassa Karhun naapurissa. Vielä on monta aamua, ennen kuin pääsee äidin luokse. Eilisen jäljeltä kipeät lihakset muistuttavat olemassaolostaan.

    Pidetään aamun oppituokiota ja aamuhetkeä. Löytyn aamulaulu kaikuu silti toiveikkaana. Sää on kohdallaan. Aurinko helottaa pilven raossa. Nuori sielu ei vielä tiedä, että tänään voi sataa. Tunturissa kaikki säät ovat mahdollisia. Sade ja kylmä itätuuli suorastaan kurkkii joka aamu teltan liepeestä sisään. Ei täällä missään Herran kukkarossa eletä. Riparilaiset kokoilevat romppeitaan kasaan. Telttojen kokoamisessa on vielä opettelua. Teltta ei läjäydykään rinkkaan pelkällä ajatuksella. Ehkäpä huomisaamuna jo ymmärrys asiassa on lisääntynyt. Nopeimmat käyvät jo Sarviojan varressa katsastamassa ylityspaikkaa. Kämpän alapuolelta löytyy vanha ylityspaikka, josta voi koettaa hyppiä yli kenkiä kastelematta. Vastarannalla kuivatellaan jalkoja ja lääkitään ensimmäisiä hiertymiä. Avustaja-Tildan olematon vatsa punertaa uhkaavasti. Rinkan mahavyö hankaa neidon hipiää vereslihalle. Ei ole neitoa sherpaksi tarkoitettu.

    Sarviojasta selviydyttyämme jatkuu taivallus kohti Paratiisikurua. Sarviojan itähaaran varsi on helpokulkuista poropolkua. Välillä pidämme pientä taukoa puron varren sammalikossa. Nuorison jalat oireilevat. Toinen saa rakot hyvissäkin vaelluskengissä. Toinen kulkee viikon pelkissä lenkkareissa eikä kulkeminen tunnu missään. Ryhmämme automies Henri tassuttelee rakennusmiehen teräsvahvisteisissa kengissä. Kehuu, että hyvät ovat. Pienet kivet saati isommatkaan eivät kolhi varpaita eikä jalkapohjia. Muutoinkin varustus nuorisossa on hyvin kirjavaa. Joidenkin asusteista ja rinkasta voi hyvin nähdä, että isän ja ehkäpä äidinkin kanssa on tullut jo vaellettua. Rinkat säädöt ovat kohdallaan, eikä varustusta levitellä pitkin tunturia. Jollakin toisella tämä vaellus on aivan ensimmäinen.  Erätukun kassalla on oltu aivan myyjän asiantuntemuksen varassa. Se varustus, mikä soveltuu päiväretkeilyyn, ei ehkä olekaan täällä aivan kohdallaan. Silti eteenpäin mennään. Asenne ratkaisee.

    Kun Paratiisikurusta laskeva puro tapaa Sarviojan haaran, asetumme siihen ruokatauolle. Aurinko on mennyt pilviverhon taakse. Sää on viilentynyt. Juuri kun keitto saadaan tulille, alkaa sataa. Sörsselit kokkaillaan kuitenkin valmiiksi ja lusikoidaan kitalakeen. Tiskin aikana sade hellittää jo ja aurinkokin pilkahtaa esiin. Pidetään vielä pientä ruokalepoa. Nuorison olotila korjaantuu monta piirua kun he saavat ruokaa kupuunsa. Kohta helähtää nauru ja jutunkertojat avaavat suunsa. Mikko istuu tyttöryhmänsä keskellä ja on vaiti. Hänellä on onnenpäivät. Tytöt kokkaavat, laittavat aamupalaa, tarjoavat karkkia. Kyselevät, että on isosella kaikki hyvin. Häntä aletaan kauniimman sukupuolen suussa kutsua ihmisveistokseksi. Ja siitä maksetaan vielä palkkaa. Ei ihme, että halukkaita isoseksi on riittänyt.

    Paratiisikurussa lasketaan rinkat alas ja ihastellaan näkymää. Kevään tai alkukesän vesimassa on kuljettanut sammalikkoa pitkin kurua. Puron varsi on vehmas. Kirkas tunturipuron vesi ihastuttaa. Istumme hetken ja katselemme maisemaa. Kerron, kuinka Kullervo tuli tänne sotien jälkeen ja antoi paikalle nimen. Lumikuru-kirjan jälkeen tänne on tullut moni muukin. Jäljet näkyvät. Kurun pieni tunturikoivikko on kadonnut lähes tyystin. Sitä miettii, että onko tänne enää meilläkään asiaa. Hieno kirja silti se Lumikuru.

    Nousemme kohti Ukselmapäätä. Tunturin kuve irrottaa hien. Tässä punnitaan talven harjoittelu. Rinkka painaa ja maitohappo polttaa reisilihaksia. Ryhmämme jääkiekkoilijat ryntäävät ohi. Kuntoharjoittelu on ollut kohdallaan. Essi tanssahtelee samaan tahtiin urheilijoiden rinnalla. Kysymyshän on vain asenteesta.

    Jätämme rinkat Ukselman satulaan ja lähdemme piipahtamaan huipulla. Ukselman huipulla avautuu hienot näkymät. Vaikka päätä pyörittäisi jengoilla 360 astetta, näkyy kaikkialla vain tuntureita, kuruja, tunturipuroja, jänkäjuotteja. Asetumme kuvaan huipulle kasatun kummelin laidalle. Nuoriso kaivaa kännykän esiin. Nyt on soitettava äidille kotiin. Essin kännykkä ei suostu yhteistyöhön. Tyttöä harmittaa. Nyt jää äiti vaille tietoa jälkikasvun pärjäämisestä. Joutuukohan äiti epätoivoon kun tytöstä ei kuulu mitään? Mieltäni jää asia askarruttamaan. Entisenä isänä ymmärrän lapsen ja äidin huolen. Niin mielellään tietäisi mitä lapselle kuuluu täällä. Huoli nuoren pärjäämisestä pusertaa jokaisen vanhemman sielua. On vain odotettava, että jospa hän vielä kuitenkin tulee kotiin. Kun omat lapset ovat jo lähteneet maailmalle, on vain muistoja, joiden kanssa elää. Koskaan he eivät enää palaa reissuiltansa kotiin. Turha on seisoskella ikkunassa ja odottaa. Se juna meni jo. Loppuelämän voi odotellakin sitten sitä noutajaa. Ja lapset perintöä.

    Laskeudumme Pirunporttiin ja kompuroimme siitä halki. Kurun itälaidalla avautuu Muorravaarakan laakso. Kurun laidalla oleva lumijuotti saa nuorison leikkimään. Lasketellaan persmäkeä, ollaan lumisotaa, tehdään lumienkeleitä. Tulisipa jo talvi. Sitten olisivat kaikki riemut kohdallaan. Mutta ei tule talvea vielä, tulee vain pieni raekuuro. Niin temmotaan rinkat selkään ja laskeutuminen kohti Muorraa voi alkaa. Laskeutumisen tuska painaa nuoren sielun jaloissa. Rakot kasvavat kantapäihin ja varpaiden väliin. Riku alkaa vähitellen saada tarpeekseen ainaisesta parista kilometristä, joita kartanlukija on tarjonnut jo viimeisen tunnin ajan.

    Riku ryntää koko porukan ohitse. ”Vettä, vettä!”, huutaa poika nähdessään Muorravaarakanjoen pilkahtelevan kuusten takaa. Siinä ei kauaa seisoskella Muorran varressa kun koko poppoo on jo toisella rannalla. Siellä vaelluskengät kouraan ja juosta sipsutellaan yläjuoksun varren nuotiopaikalle. Ilman eri komentoa nuoriso alkaa vääntää majoitteita pystyyn jokivarteen. Pystytän oman pienen telttani aivan joen töyräälle. Tässä veden solina vie miehen mennessään unten maille. Sitten trangiat tulille ja bakkanaali alkakoon. Istutaan nuotiopiirissä. Retkimuona katoaa nälkäisiin suihin. Kastuneet vaatteet kuivuvat katoksen suojassa. Jutut alkavat elää. Päivän taival on taas takana. Vielä tämä tästä iloksi muuttuu – tai sitten ei.

    Iltamyöhäisellä käydään pitämässä pieni iltatuokio Muorran kammilla. Hämyisessä kammissa on aivan harras tunnelma. Iltalaulu viipyilee kammin hämärässä. Takkaan sytytetään tuli. Lettupannut kaivetaan esiin. Lojautetaan voita pannulle Tiinan paketista. Tiinan kanssa kääntelemme lettuja nuorisolle. Ne katoavat herkkusuihin. Vielä hetkisen istumme hämärässä kammissa. Kynttilän liekki lepattaa takan kulmalla. Kohta lähdemme teltoille. Levollinen uni odottaa kulkijaa.

     

    23.7. maanantai

    Aamu Muorrassa on hiljainen. Kukin tuhertaa vaitonaisesti aamupuuronsa kanssa. Telttoja läjäillään. Eilisen kulkeminen tuntuu painavan vielä jäsenissä ja ehkäpä hieman mielissäkin. Pieni sielu askaroi tulevan päivän matkaa. Edessä on pitkä ja uuvuttava nousu Lumipäälle ja Akka-Sokostille. Monta pitkää kilometriä ennen Luiroa ja saunaa. Näissä mietteissä kokoonnutaan aamutuokiolle. Mietiskellään päivän aihetta ja lauletaan Aamulaulu pohdintojen päälle.

    Sitten rinkat selkään ja Muorravaarakanjoen ylityspaikalle. Teen vielä pienen kierroksen telttapaikoilla. Leiripaikka saisi jäädä siihen kuntoon kuin oli ennen tuloammekin. Mitään mainittavaa jälkeä ei jää. Ylityspaikalla nuoriso odottelee vanhusta jo joen toisella rannalla. Siellä kerrotaan, että kammista kuuluu palohälyttimen ääni. Sipaisen takaisin vastarannalle kammia tarkastamaan. Palohälytin on jäänyt kammissa yöpyneeltä kuivamaan kumotun vesisankon alle. Pieni oikosulku hälyttimessä sai sen piippaamaan. Onneksi ei ollut tulipaloa. Palokunnalla olisi ollut tänne matkaa.

    Alamme nousta kohti Lumikurua. Maisemat ympärillämme häkellyttävät. Lumikurunojan varsi on vehmasta nummea. Vastapäätä joen takana kiemurtelee Tiyhtelmäkuru ja sen takana Kaarreoja. Siellä on Anteri, Kuikkapää ja etelämpänä Vongoiva. Ne jäävät tällä kertaa meiltä saavuttamatta. Mutta ehkäpä ensi vuonna. Tämä on minun mieleni maisemaa. En saa koskaan tästä näkymästä kylläkseni. Joka kerran se tuntuu yhtä häkellyttävältä, kauniilta, iättömältä. Pidämme taukoa parikin kertaa Lumikurussa. Lumi ei tällä kertaa houkuttele ketään talviriehaan. Tämä nousu ylös Lumipäälle vie kaiken energian. Mieluummin istumme Lumikurun viettävällä töyräällä ja katselemme vaitonaisina taaksemme jäävää maisemaa.

    Lumipään itälaidalle päästyämme otamme suunnan kohti Akka-Sokostia. Hieman kierrämme pahimpia rakkaisia alueita ja Riitelmäpäiden rinnettä Pälkkimäojan puoleista rinnettä pitkin. Pälkkimäoja houkuttelee allamme jo ruokatauolle. Emme suostu sen kosintaan, vaan aloitamme nousun kohti Akka-Sokostia. Nousu ylös huipulle ei tunnu enää Lumikurun jälkeen pahalta. Huipulla tuulee jumalattoman kovaa. Koetamme nojata vastatuuleen tunturin laidalla kuin Titanicilla ikään. Katselemme edessämme avautuvaa Luiroa. Järven pinta helmeilee meille. Nyt ei tarvitse selittää, miksi tuota unelmiemme Eldoradoa kutsutaan Saariselän helmeksi. Siellä odottaa rantanuotio, sauna ja erossa olleet vaelluskaverimme.

    Lähdemme vaivalloiselle laskeutumismatkalle kohti Jaurutuskurua. Alku on yhtä rakkaa, louhikkoa. Jalan alla luiskahtaa kivi kerta toisensa jälkeen. Matka ei ole pitkä, mutta joudumme tekemään siksakia pitkän matkaa, ennen kuin tavoitamme polun pään. Kurussa yhtyvät kaksi Sokostin rinteiltä laskeutuvaa puroa. Siihen pysähdymme. Rinkat lasketaan selästä. Vapisevin jaloin istuudutaan alas. Pitkä ja vaativa kulku Lumipään ja Akka-Sokostin kautta on ohi. Nyt on ruoan aika. Trangiat laitetaan tulille. Kattilaan kauhaistaan kirkasta tunturipuron vettä. Kohta kuplii kattilassa retkimuona. Muona katoaa kulkijoiden kupuun. Sen jälkeen käydään vielä kanervikkoon pitkälleen. On ruokalevon aika. Mieluusti tässä jo oikaisee jalkojaan.  Päivän taivaltaminen tuntuu reisissä ja pohkeissa. Maija ja kumppanit ihastelevat jäntevöityneitä pohkeitaan. Näillä voitetaan vielä monet katseet.

    Ruokalevon jälkeen on aika koota kamppeet kasaan. Rinkat heivataan jälleen selkään. Viimeinen taival kohti Luiroa on enää jäljellä. Poropolku Jaurutuskurusta Sokostinojan varteen ja kohti Luiroa siivittää askellustamme. Iloinen puheensorina takanani kertoo hyvästä mielestä. Kolmas vaelluspäivä alkaa olla takana. Matka joutuu jo. On nähty tuntureita, kuruja, tunturipuroja, nousuja ja laskuja. Takana on väsymystä, tuskaa ja pimeitä hetkiä. Ja samalla henkeäsalpaavia maisemia, iltanuotion hämyä, yhteisiä hetkiä nuotion äärellä, taukojen rentoa tunnelmaa, naurua, vaellusjuttuja, iloisia ilmeitä vaellustoverin kasvoilla. Kohta ollaan Luirolla. Saunan lämpö odottaa kulkijaa.

    Luiron rantanuotiolla odottavat Jaakon, Lauran ja Klasun porukat. Sauna on laitettu lämpiämään. Teltat levitetty Luiron kankaalle. Istumme alas heidän seuraansa. Nuoriso vaihtaa kuulumisia. Jokaisella on kerrottavanaan jotakin omasta vaelluksestaan. Jaakon porukka on tullut Suomujokea ylävirtaan aina Sotavaaranjoelle saakka. He ovat olleet ensimmäisen yön könkäällä Sotavaaranjoen varressa. Sitten on matkaa jatkettu Lupukkapäitten kautta Pikku-Luirolle ja Pälkkimäojan varteen laavulle toiseksi yöksi. Riparilaiset kertovat sankaritarinaa pastorista, joka kiipesi siirtolohkareelle ja oli tulla painovoiman myötä alas. Täystuholta kuitenkin vältyttiin. Kalaakin on pyydetty ja sitä on tullut.

    Nyt on porukka koossa. Olemme selvinneet hyvin. Ketään ei ole uupunut matkalle. Istumme siinä ja katselemme auringon viipymistä Lupukkapäitten päällä. Luiro helmeilee aivan edessämme. Iltalaulu haikea sävel soi nuotion hämyssä. Saunan jälkeinen rentous hiipii sieluun. Yhteinen ilta Luiron rannalla jää muistoihin.

     

    24.7. tiistai

    Tänä aamuna on saanut nukkua hieman pidempään. Eilinen pitkä taival Sokostin takaa Muorravaarakasta painaa vielä hieman nuorison jaloissa. Eilisiltainen sauna on kuitenkin pehmittänyt pohkeita. Takana on rauhallinen yö. Luirolla on varsin vähän muuta väkeä. Joitakin Kuuselan kämpällä majailevia partiolaisia ja pari vaeltavaa perhettä. Ehkäpä sana naurunpurskahduksia ja ilmoisia ilmeitä levittelevästä ripariporukasta on kiirinyt vaeltajien korviin. Tosi vaeltaja ei semmoista häiriötä mielellään siedä.

    Tänään teemme perinteisen Sokostin retken. Ilman rinkkoja kuitenkin. Aamupalan jälkeen aletaan koota jonoa. Matkaan lähtö on hidasta kuin liikekannallepano Hämeessä. Hitaimmat ehtivät vasta jatkosotaan. Lopulta jono alkaa olla ojennuksessa ja luku selvillä. Vaeltajien jono kiemurtelee kohti Sokostinojaa ja sen varresta ylös kohti huippua. Pidämme pientä taukoa tunturin laidalla. Allamme välkehtivä Luiro ja sen takaiset Lupukkapäät ja Joukhaispää herättävät ihastusta. Lapin maisema on edessämme kauneimmillaan. Tätä varten tänne lähdettiin. Vaelluksen raskas taapertaminen palkitaan nyt.

    Kohta alkaa kilpajuoksu kohti huippua. Santran ja Henkan johdolla urheileva nuoriso ottaa loppuspurtin ja juoksee Sokostin rakkaisen rinteen ylös. Käyhän tämäkin pienestä treenistä. Odottelemme huipulle viimeisimmätkin taivaltajat. Sitten otetaan kuva kummelin laidalla. Takanamme helmeilevä Luiro. Toisella laidalla Lokan allas ja reunamien aapasuot. Tuolla Nattaset ja jossakin sen edessä kuusikon kätkössä Kopsusjärvi.

    Laskeudumme alas Jaurutuskuruun ja pidämme pientä taukoa puron varressa. Sää suosii meitä. Ei ole mitenkään helteistä, mutta aurinko lämmittää kuitenkin. Sitten taas polulle. Taitamme nopeasti matkan takaisin Luirolle. Sokostinojasta kaapaistaan vettä leileihin. Nuoriso tarinoi takanani retkiruoista. Mielessä siintelee jo illan menu. Mitähän laitettaisiin? Olisiko Blookkaria, Knorrin pastaa vaiko pyttipannua. Muhis tietää kyllä, että Klasu on siellä odotellessaan jo valmistellut naudanfilettä sienikastikkeessa valkosipuliperunoilla. Eturuokana taimenta riisipedillä. Minä mietiskelen, että jospa kiehauttaisin itselleni kaurapuuron. Jälkiruoaksi mustankitkerää kahvia. Näin juhlan kunniaksi.

    Pidämme perinteisen Luiron iltamessun rantanuotiolla. Laulu kiirii Luiron yllä. Järvelle alkaa tulla utua. Vaelluksemme kääntyy nyt kotiin päin. Haikeus pyrkii pintaan. Edessä on toki vielä pari vaelluspäivää. Silti tämä on pian ohi. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Tai liiankin aikanaan. Nuotion ääressä ajatus karkaa menneisiin vaelluksiin. Miten monta kertaa tässä on tullutkaan istuttua. Missähän nekin kaikki vanhat kanssamme kulkeneet vaeltajat ovat? He ovat aikuistuneet, perustaneet perheen.  Elävät perheenisän ja –äidin arkea. Tuleeko heille kesäisenä iltana rantasaunan jälkeen muistojen kätköistä esiin kuva Luiron rannalta? Miten olimme täällä. Katselimme auringon laskua Lupukkapäiden taakse. Miten kuljimme kerran täällä erämaan kätkössä.

    Meidän ryhmämme on päättänyt jatkaa jo tänä iltana matkaa kohti Tuiskukurua. Olemme vaelluksen aikana tulleet siihen ajatukseen, että haluamme nähdä Kopsusjärven. Niinpä matkaan on lähdettävä jo tänään mieli ehtiä huomenillaksi Kopsus-beachille. Jaakon, Lauran ja Klasun ryhmä jatkaa huomennä Akka-Sokostin kautta Sarviojalle. Sieltä seuraavana päivänä takaisin Aittajärvelle. Me kokoilemme romppeitamme ja porukkaamme Hiltonin edessä. Sitten tulee ukkoskuuro. Ropauttaa vettä ja salamoi. Riparilaistyttö katselee minua vakavin kasvoin ja kysyy: ”Kuolemmeko kaikki jos salama iskee kun ylitämme jokea?” Lohdutan häntä, että eivät kaikki kuole. Vain vanhat kuolevat. Hän helpottuu tiedonannostani. Niinpä otamme rinkat selkään ja sateen tauottua hipaisemme yli Luiron luusuasta. Kuivattelemme varpaamme ja jatkamme matkaa. Iloinen puheensorina surisee takanani kun nousemme ylös Ampupäiden laitaa. Ilta viilenee ja hämärtää. Pidämme taukoa ja otamme välipalaa. Nuoriso istuskelee kanervikossa ja laskee leikkiä. Matka kulkee nyt. Iloinen mieli ja nauru kertovat onnistuneesta vaelluksesta. Nyt on osattava nauttia vielä näistä viimeisistä vaelluspäivistä. Tämä kaikki jää muistoihin.

    Puoli yhdentoista tienoolla saavutamme Tuiskukurun. Asetumme kämpän yläpuoliselle petäjikkökankaalle yöksi. Teltat levitetään kankaalle. Tuli raapaistaan nuotioon. Tuiskukurunojasta käydään vettä. Sitten vielä iltapuurot tulille. Pidämme pientä iltahetkeä puolen yön tienoossa. Yöllinen sade alkaa ropotella niskaamme. Emme välitä siitä. Antaa sataa. Teltan suojassa sateen ropina vie vaeltajan unten maille. Usva nousee Tuiskukurunojasta.

     

    25.7. keskiviikko

    Aamu Tuiskukurun kankaalla näyttää valoisalta. Aurinko kuivattaa yön sateen jäljiltä telttamme. Keitämme aamupuurot. Pakkaamme rojut rinkkoihimme. Laitetaan hyttysmyrkkyä kainaloon. Tildan hipiää paikataan taas. Nahka alkaa kuoriutua jo vesirajaa myöten. Jospa reissu loppuisi jo sitä ennen.  Aamuhetken jälkeen kustaan nuotioon ja lähdemme taipaleelle kohti Kopsusjärveä. Pienen riparilaisen mielessä kangastelee Kopsus-beach. Hiekkaranta ja hulabaloo odottaa. Saas nähdä toteutuuko Eldorado. Tänään taitaa olla Kullervon päivä. Se on kaikkien vaeltajien oma juhlapäivä. Mitähän Kullervolle kuuluu. Taitaapi olla myös erään moninkertaisen vaeltajamme ja avustajamme Ewenkin syntymäpäivä. Onnea hänelle!

    Kaapaisemme putelit täyteen vettä Tuiskukurunojasta ja sitten nokka kohti Vintilätuntureita. Välillä taivallamme polkua välillä mönkkärin uraa. Sitten tympeydymme ja oikaisemme ennen Vintilänjänkää vaivaiskoivikkoon. Koivikon suojassa pidämme taukoa. Heittäydymme pitkällemme jängän laitaan. Ihastelemme aurinkoista keliä. Vaivaiskoivikko on tummanvihreää. Jängän laidassa pieniä töppäitä, joissa kasvaa niittyvillaa, juolukkaa, hillan lehtiä ja puolukanvarpuja. Lapin kesä on syvimmillään. Kohta se kääntyy kohti syksyä. Kun reilun kuukauden kuluttua tulemme tänne lukion reissulla, on jo syksy.  Tämä kaikki punertaa silloin ruskan väreissä. Jängänlaita on aamulla jääriitteessä. Lyhyt on Lapin kesä. Kuin ihmisen lapsuus. Eikä sitä takaisin saa.  Ehkäpä pienen riparilaisen mielessäkin on kuitenkin aavistus siitä, että kohta tämä reissu päättyy. Enää huominen jäljellä. Ja juuri nyt kun taival joutuisi jo niin hyvin. Kun on opittu kulkemaan ja nauttimaan tästä. Kaikki hyvä ja niin poispäin..

    Töpöttelemme aika hyvää haipakkaa Suomun varteen. Siitä otamme suunnan kohti Museoruoktua. Oikaisu suorilla kohti Kopsusjärveä ei kiehdo. Se reissu on tullut tehtyä jo muutama vuosi sitten. Hyvä, ettei meitä sinne epätoivoon haudattu. Nyt jalkaudumme Museoruoktun kohdalle. Toisella puolen Suomua odottaa ruokatauko. Suomun vesi tuntuu aina yhtä kylmältä. Museoruoktun seinustalle kuitenkin suoriudutaan. Siinä laitetaan trangiat tulille ja retkimuona kiehumaan. Riparilaistyttö kuin keiju tulee kyselemään, että mitä hänen jaloilleen on tapahtunut. Pienet, kaitaiset varpaat ja ohuet jalkapöydät sinertävät viileän veden jälkeen. Vaelluskengät ovat myös painaneet ohutta nuoren neidon samettista hipiää ruttuun. Neitokaista pelottaa, että näillä tassuilla ei enää kävellä. ”Amputoidaanko nämä mun jalat? Onko ne kuolleet?”, neito kyselee huolissaan. Lohdutan, ettei niitä amputoida, ainakaan tässä. Täytyy nyt kävellä ensin kotiin ja sitten tarkastella asiaa uudelleen, lohdutan. Koetan vielä piristää neitoa, että vielä moni herrasmies ihastelee Lapin vaelluksen nähneitä varpaitasi. Hän on tyytyväinen diagnoosiini ja alkaa hämmennellä soppaansa, mutta epäilee, ettei semmoisia herrasmiehiä ehkä löydy, ainakaan tästä porukasta. Lohdutamme, että ainahan se joku erehtyy herrasmieheksikin rupeamaan, vaikka tuskinpa tästä porukasta.

    Ruokailun jälkeen pidetään pientä lepoa vanhan Ruoktun seinustalla. Mietitään, että mitä tämä vanha hirsimaja onkaan nähnyt. Tässä on rampannut kullankaivajaa, kaukopartiomiestä, Lapin jätkää ja kaikenmoista vaeltajaa, kukin kohti omaa Eldoradoaan. Tuossa se vaan könöttää kallellaan kohti jokea, eikä kerro mitään. Niinpä mekin nostamme rinkat selkään ja aloitamme nousun kohti Kopsusselän itälaitaa. Kämppä irvistää jälkeemme. Vielä muutama hassu kilometri ja ollaan Kopsuksella. Vieläköhän beachi on auki? Vai olisiko suljettu jo tältä kesää?

    Saavutamme Kopsusjärven puoli kuuden tienoossa. Päivän taival painaa jo jaloissa. Teltat levitetään kankaalle. Purosta haetaan vettä. Trangian alle tuli ja kokkailu alkaa. Viimeisen illan ohjelmaa viritellään. Kaikki herkut kaivetaan esiin ja jaetaan tasan. Lettupannu kaivetaan naftaliinista. Siihen lojautetaan Tiinan varastosta voita. Lettu toisensa jälkeen valmistuu ja katoaa nälkäisiin suihin. Ilta kuluu laulujen, leikkien ja syömisen merkeissä. Pojat virvelöivät muutaman ahvenenkin ja yhden jalokalan järvestä. Niitä paistetaan tikunnokassa nuotiolla. Riparilaistyttö kysyy minulta, että voiko hänkin maistaa. Hän ei ole koskaan syönyt nuotiolla tehtyä kalaa vaikka heillä kesämökki järven rannalla onkin. Ajattelen asiaa pitkään. Miten mekin maalaisvanhemmat olemme jo vieraantuneet eräelämästä. Lasten vieminen luontoon, nuotiolle, kalaan, metsään ei luulisi olevan ylivoimaista meille kellekään. Mutta niin se on. Yhä useampi näistäkin on ennen riparia vailla kokemusta telttaöistä, nuotion tekemisestä, ruoan laitosta luonnon helmassa. Mitenkähän meille käy kun eräänä aamuna sivistyksen loppu eskaloituu ja sähköt ovat poissa, bussit eivät kulje, asumukset viilenevät? Selviäisimmekö enää ilman jääkaappia ja sähköliettä?

    Ja tässä me istumme, viimeistä iltaa tunturissa. Tuntuu, ettei tämän illan haluaisi loppuvan koskaan. Savu nousee nuotiosta. Sen liekit heijastelevat ringissä istuvien kasvoista. Kuu nousee Kopsuksen takaa. Tulee Lapin loppukesän hämärä yö. Lopulta on lähdettävä nukkumaan. Teltan hiljaisuus kutsuu. Makuupussin lämpö vie unten maille. On tämä ollut hieno reissu. Ja mitä vaeltajia tämä nuoriso onkaan! Eipä voi parempaa vaellusporukkaa itsellensä toivoa.

     

    26.7. torstai

    Viimeinen vaelluspäivä aukenee. Kömmin nuotiopaikalle tulia sytyttelemään seitsemän tienoossa,  kuten tapana on ennen leirin heräämistä tehdä. Nyt nuotiopaikalla torkkuu pari riparilaispoikaa. Kun rakentelen tulia ja kolistelen trangian kattilaa, pojat heräävät unenpöpperöisinä. Tiedustelen nuorilta miehiltä, että menikös ilta niin pitkäksi, ettei teltalle tietä löytynyt? Pojat kertovat jääneensä vartioon. Yöllä oli kettu kuljeskellut leirissä ja kannellut tavaroita. Oli vienyt mennessään jonkun näkkäripaketin ja kaivellut trangian kattiloita. He hätistelivät sitä pois leiristä, mutta aina se jostakin puskan takaa ilmestyi takaisin. Oli jäätävä vartioon, ettei repolainen tuhoa koko leiriämme. Luonto alkaa siis uhmata vaellustamme. Olemmekohan repolaisen reviirillä? Ei repo tykkää siitä, että täällä kaiket yöt lauleskellaan ja nuotiota poltetaan. Menisivät kotiinsa jo häiritsemästä, repolainen varmaan tuumii.

    Toteutetaan repolaisen tahto. Pannaan rököt läjään ja nostetaan rinkka pykälään. Lauletaan vielä lähtölaulut ja siivotaan jäljet. Polku kohti Kopsuksen saksalaistietä odottaa. Sitä painellaan sitten kohti Ruijan polkua. Ruijan polun varressa pidetään vielä ruokataukoa. Lusikoidaan viimeiset pöperöt naamaan. Otetaan pienet unet aterian päälle. Aurinko helottaa taivaalla. Se lämmittää viimeistä vaelluspäiväämme. Lopulta on noustava ja lähdettävä. Eihän sitä voi tännekään jäädä. On täältä kai kotiin palattava. Rinkka pykälään ja polulle. Sitten on enää viime taival Tievalle. Takanani kuuluu iloista tarinointia. Pojat kertovat juttuja ruotsalaisista. Eräs toteaa, että ”tuo nyt on sellainen stereotypia ruotsalaismiehistä”. Semmoista se on tämän nykypolven riparilaisten tarinointi. Sivistynyttä debattia.

    Viimeisellä tauolla otetaan vielä kuva koko poppoosta. Istutaan kelon päällä ja ollaan hiljaa. Takana on kuuden päivän pitkä lenkki. On nähty sadetta ja aurinkoa, tuntureita, kuruja, tunturipuroja. On laskettu mäkeä Pirinportin takana, oltu yötä Muorrassa ja Luiron rannalla. Kuljettu porojen polkuja ja oikaistu yli tunturin. Ja tässä ollaan. Matka on lopuillaan. Milloin palaamme tänne uudelleen? Minulla se on edessä jo reilun kuukauden kuluttua. Se helpottaa hieman. Mutta entä tämä nuoriso? Ehkäpä moni heistä tulee tänne jo ensi kesänä, isosena, porona. Lapin kuume itää jo pienessä sielussa.

    Tievan saunassa pestään vaelluksen pölyt pois. Käydään Kakslauttasen viileässä vedessä. Sitten istutaan iltaa Vanhalla Tievalla ja katsellaan molempien vaellusryhmien kuvia. Nauru helähtää useamman kerran, kun kuva palauttaa mieleen vaelluksen aikaisia sattumuksia, ilmeitä, toivon ja epätoivon hetkiä. Mieli on kiitollinen siitä, että vaellus onnistui. Jokainen pääsi perille itsensä voittaneena. Säästyimme vammoilta ja loukkaantumisilta. Mielessä on hienot hetket iltanuotioilla, tunturien huipuilla, teltan hämärässä. Onnellinen, hyvä mieli välittyy jokaisen kulkijan kasvoilla kun lähdemme nukkumaan. Vaellus alkaa olla paketissa. Enää huominen Inarin ja Ivalon päivä ja sitten bussimatka kotiin.


    ilpo saarelainen